Nollaig Shona!

Elikkäs niinku hyvää joulua! Jokaisella kansakunnalla vaikuttaa olevan semmonen oma vähän rosoisella huumorilla höystetty joululauluhitti. Suomalaisilla se saattais olla esimerkiks Juice Leskisen Sika, mut irlantilaisilla se on ehdottomasti The Poguesin Fairytale of New York. "Happy Christmas your arse / I pray God it's our last". Jeps, näistä kuolemattomista riimeistä se varmaan löytyy se todellinen joulutunnelma. :)

Mutta siis juu, kotona ollaan taas! Ihanaa, kun on lunta ja muutenkin hyvä olo. Halusin vaan toivottaa kaikille vielä näin bloginkin kautta oikein mukavaa ja rauhallista joulua! Eip mulla muuta...Syökää suklaata!

Dublinin hulinasta...

...Laukkosken lakeuksille

Ööö...12 yötä jouluun on?

"Valtsun levylaukku"-sarjassa tänään tarjolla yhtye nimeltä The Olllam. Pakko vaan todeta, että huh. Niin rajusti tämä uusi irlantilais-amerikkalainen poppoo kolahti. Pitkästä aikaa törmäsin siihen ilmiöön, että oli pakko ostaa levy heti ensikuulemalta. Irkkua, progea ja post-rockia sekaisin. Nyt on isketty ystävääni taiteilija Petri "P. Lehtinen" Lahtista lainatakseni kermapesäkkeeseen.

Mjuu...Oon elelly mielenkiintosia aikoja tässä viime päivinä. Tullu koettua monia uusia asioita. Ensiksin oli se essee, josta Facebookissakin avauduin. Tehdyksi tuli. Sitten oli elämäni ensimmäinen (ja ehkä myös viimeinen) tinapillinäyte! :) Meni itseasissa yllättävän hyvin. Pelkäsin, että sorrun tutkintotilanteessa täysin, mut kunnialla selvittiin. Huomenna olis sitte vuorostaan luvassa pianonäyte. Silläkin saralla ollaan ensikertalaisia. Mut sitte ku se on ohi, voi alkaa taas hengittää. Viimenen rutistus, siitä tässä on enää kyse! Ollu tosi vaikee löytää työmativaatiota ku ajatukset on jo niin vahvasti joulussa ja Suomessa odottavissa ystävissä ja perheenjäsenissä. Niin sitä vaan aina kuitenki jostain saa viimeset voimanrippeet kaavittua ja sitte tuntee taas ansainneensa loman.

Viime hetken paniikkitreenit pianonäytettä varten Runen kanssa. Eihän siitä mitään tullut. Hävyttömyyksiä huuteli koskettimiensa takaa mokoma juutti. Ja minä vain herkkää valssisävelmää tapailin.

Viime viikolla oli itsenäisyyspäivä. Oli mulle tosiaan jo toinen itsenäisyyspäivä peräkkäin ulkomailla. Viime vuonna kruisailtiin Irinan kanssa Saksassa. Tänä vuonna kokoonnuttiin lähes kaikkien Limerickin yliopiston suomalaisten kanssa mun makkariin katsomaan linnan juhlia ja syömään riisipuuroa. Oli ihan hurjan hauska ilta! Miks muuten tosi monissa perinteisiksi mielletyissä suomalaisissa ruuissa on riisiä? Niinku karjalanpiirakoissa ja kaalilaatikossa? Hmm...Mietin tätä loppuillan.

Brookfield Hallin Suomiseuran itsenäisyyspäivän vastaanotolla tarjolla linnan juhlien leivonnaisia näyttöpäätteeltä sekä kasviskeittoa.

Mutta siis itsenäisyyspäivä herätti aika yllättäviä tunteita. Viime kirjotuksessani puhuin paljon piirteistä, joita oon itsestäni täällä vaihdossa löytäny. Nyt päädyin pohtimaan omaa Suomi-suhdettani. En oo ikinä ollu mitenkään hurjan isänmaallinen tai fanaattinen suomalainen, vaikka kanteletta soitankin. Suomi nyt vaan sattu olemaan se maa, johon synnyin. Tiedän toki, et se on monella tapaa yks parhaista maista maailmassa, mut en oo silti koskaan ajatellu omaa suhdettani Suomeen mitenkään sen syvällisemmin. No, nyt ajattelin ja hämmästyin, kun huomasin ajattelevani. En edelleenkään koe olevani isänmaallinen, mut jollakin lailla tajusin kuuluvani Suomeen. Ja tajusin kaipaavani monia aika abstrakteja asioita Suomessa. Vähän niinku tunnelmia. Semmosia, jotka saa tuntemaan, et mä kuulun tänne. 

Oon jutellu mun hyvän tanskalaisen kaverin Runen kanssa täällä paljon irlantilaisesta kulttuurista ja sen eroista skandinaaviseen kulttuuriin verrattuna. Ollaan molemmat monesti ärsyynnytty irlantilaisten rennosta ja huolettomasta "ei sillä niin väliä"-asenteesta. Rune jopa uskaltautui kutsumaan irlantilaisia laiskoiksi. :) No, en nyt ehkä sanois ihan niinkään, mut aika paljon lupsakammin täällä tallustellaan vaikkapa Suomeen verrattuna. On se vaan käsittämätöntä, miten kiinteästi ja erottamattomasti kasvuympäristön kulttuuri vaikuttaa ihmiseen. Huomaan ärsyyntyväni huolettomasta asenteesta, vaik koenkin olevani aika joustava. Niin se vaan menee. Mut en silti usko, et ne on ensisijassa tämmöset konkreettiset asiat, jotka saa tuntemaan, et kuuluu jonnekin. Ne on just näitä sarjassamme "miltä viljapelto tuoksuu elokuisena yönä" tai "miltä pakkaslumi kuulostaa kenkien alla".

Niin...Luovuutta ei pidättele mikään. Tässä kansanmusiikkiopiskelijoiden taidonnäyte. Kovin samantapaisia ovat huvit muistaakseni Musiikkitaloakin.

Anteeks. En oikeen tiedä mitä yritän sanoa. Meni vähän tämmöseks verbaaliripuliks. Ehkä tää on viel semmonen "work in process"-ajatusketju. Tämmönen melko itsetutkiskeleva otehan tässä blogissa on muutenkin välillä ollut. Mut siis juu...Nyt tiedän kuuluvani Suomeen ja oon alkanu ymmärtää, mitä on olla suomalainen, vaik tiedänkin, että se johtuu vaan siitä, että synnyin Suomeen. Voisin yhtä hyvin olla intialainen. Tai joku muu. Suosittelen ulkomailla asumista kaikille! Tuo aika hauskoja ajatuksia päähän. Kuten ystäväni Juuso Ghanasta palattuaan totesi: "Niin pitkälle piti lähteä, et tajus, et nekin elää siellä vaan omaa elämäänsä". Niinpä...Mikä siitä suomalaisesta elämästä tekee yhtään sen huonompaa? Vaikka mullakin on tosi kova Irlanti-hype koko ajan päällä, niin tää on vaan näiden ihmisten elämää täällä.

Jos tää suomalaisuuspohdinta onkin vähän viel työn alla, niin keksin tässä just ratkaisun mun musiikkiongelmaan. Tarviin ihan tosi rikkaan ja uraorientoituneen vaimon. Semmosen, joka maksaa kaikki mun poikkitaiteelliset projektikokeilut ja antaa mun tehdä kotona musiikkia silloin kun se on töissä. Yhteydenottoja odotellaan!

Kampuksen keskusaukio sai jouluvalot. Brown Thomas (synkkä hahmo etuoikealla) murjottaa silti.

Lauantaina lähdetään kaverin kanssa muutamaks päiväks kiertelemään Kaakkois-Irlantia vuokra-autolla. Viikon päästä pariks päiväks Dubliniin jouluostoksille (nyt on viimeset mahdollisuudet laittaa joululahjatoiveita tulemaan) ja sitte Suomeen! Kohta näkyy!

Feels Like Home

Varastin tämänkertaisen bloggauksen otsikon Norah Jonesilta. Feels Like Home on hieno levy ja sen avausraitaa, Sunrisea, tuli kuunneltua aika paljon sillon ku muutin ekaan omaan asuntoon. Biisistä tulee aina kodikas olo ja tuntu siltä, et se sopis tän päivityksen teemabiisiks. Mjuu...Tajusin tuossa juuri, että siitä taitaa olla hetki, ku viimeks kirjottelin oikeasti siitä, miten mun elämä täällä menee. On tullu höpistyä retkeilystä ja vähän niin sanotusti epävirallisemmista asioista. Nyt kuitenkin ajattelin ihan vaikka sitten vaan itsetutkiskelun vuoksi kertoa, mitä mulle kuuluu.

Limerick on tosiaan hiljalleen alkanu tuntua, noh, kodilta. Eipä sille taida muuta termiä olla. Muistan ku loppukesästä meillä oli semmonen vaihtoon lähtevien info SibA:lla ja taideyliopistojen pappi puhu siitä, että uus elinympäristö kannattaa vaan ottaa rohkeesti haltuun heti alusta alkaen. Sitte saattaa jossain vaiheessa yllättää itsensä ajattelemasta että hei, täähän on koti minne oon tässä kävelemässä. Oon ite nyt sitte viime aikoina kellunut paljonkin semmosissa ajatuksissa.

Niin pitkä ja suora on vaihtarin koulutie.

Mulle se kodikas fiilis on löytyny aika vahvasti rutiinien kautta. Tykkään pienistä asioista, jotka jäsentelee arkea ja luo semmosta tiettyä turvallisuutta. Tykkään syödä aamupalaa samalla ku katon lastenohjelmia iiriks. Tuntuu myös hyvältä kävellä joka aamu samaa reittiä yliopistolle ja mahdollisesti törmätä siihen outoon mummoon, joka aina joskus istuskelee meidän kiviaidalla (on tosin mummo nyt säiden kylmetessä vähän hyytyny). Kampuksella taas vastaan kävelee monesti vanhalta ja väsyneeltä näyttävä mies, jonka perässä lyllertää vanhalta ja väsyneeltä näyttävä koira. Kampuksen koirat on muutenkin aika letkeitä. Siel pyörii siis yllättävän paljon koiria vapaana. Ne hengailee vaan.

Tämä collage-koira päätti sitten parkkeerata suoraan yliopiston kirjaston pääovien eteen. Eipä siinä muuta sitten...

Koululla asiat on menny aika jees. Meininki on tosiaan vähän erilainen ku Suomessa, mut kaikki on kuitenki aina jotensakin järjestyny. Nyt jo muutamia vuosia taiteilijoiden parissa elelleenä on oppinu ottamaan rennosti ja luottamaan siihen, että jollakin ihan älyttömällä tavalla sieltä kaaoksesta aina kasvaa valmiita kokonaisuuksia. Aika vahvasti tää tuli jälleen koettua tällä viikolla, ku meillä oli bänditutkinto. Ohjelmisto oli viel edellisenä päivänä ihan hajalla ja mukaan oltiin viel änkeemässä tanssijoita ja vaikka mitä. Niin sitä sitte kuitenki esityspäivän aamuna vaan saatiin homma pakettiin ja tutkinnossa soitettiin biisit paremmin ku koskaan. Tanssijoitakaan ei kovasta yrityksestä huolimatta saatu tiputettua.

Syksyn aikana koululla kävi konsertoimassa muun muassa kitaravelho Clive Carroll. Eipä siinä voinu muuta ku vaan monttu auki ihmetellä ku jäbä rapsuttelee. Oli aika etuoikeutettu olo.

Oon tosi onnellinen, et päätin sillon joskus lähtee vaihtoon koko vuodeks, enkä vaan syksyks. Tuntuu, et oikeestaan nyt vasta oon päässy systeemeihin sisälle ja tiiän miten hommat toimii. Myös ne kaverit, joista oikeesti tuntee välittävänsä ja joiden kanssa haluu olla, on alkanu löytyä vasta viime aikoina. Lähinnä pyörin muiden musiikkityyppien ja jousiampujien kanssa. Tänään oli muuten taas jouskarikilpailut. Meni aika hyvin, vaik ampuminen oli kaikkee muuta ku rentoa. Sain silti rikottua maagisen 400 pisteen rajan 60 nuolen kisassa, mikä oli tavoitteenakin. Tuloksella 404 irtos hopeeta vaistojousisarjassa. Oon kyllä ihan höpsöllä tavalla hurahtanu jousiammuntaan täällä. Tykkäsin siitä siis ihan hurjasti Suomessakin, mut täällä siihen on löytyny kavereiden kautta viel semmonen tosi vahva sosiaalinen ulottuvuus.

Jouskarikisat Carlowssa. Corkin joukkueella oli aika pahis paidat.

Vaik onkin ehkä latteinta ikinä sanoa, et vaihdossa oppii aika paljon ittestään, niin joudun antautumaan ja myöntämään, et se on totta. Mä oon löytäny uusia piirteitä ittestäni ja oon myös alkanu tarkailla "vanhoja" piirteitä uudella tavalla. Oon jo melko pitkään tienny olevani jonkinasteinen perfektionisti, semmonen pikkutarkka pilkunviilaaja. Se on oikeestaan yks niistä isoimmista syistä, minkä takia musiikin opiskelu tuntuu monesti aivan hemmetin pahalta. Uskon, että en ikinä saavuta musiikissa semmosta tasoa, joka täysin tyydyttäis mua, mikä sitte taas edelleen tappaa motivaatiota, ku ajattelen, et mitä väliä, ku en kuitenkaan koskaan pysty tekee semmosia asioita, joita haluisin pystyy tekemään. Tämmönen ajattelu puolestaan sitten taas hidastaa ja vaikeuttaa edistymistä. Aika tanakka noidankehä siis, sanoisin. Vaik rakastan musiikkia ja sen opiskelemista, tunnen jossain aika syvällä, et jotain on pahasti pielessä. Teen koko ajan paljon töitä tän ongelman selvittämiseks.

Oon myös uudella tavalla alkanu tajuta, kuinka paljon mun semmonen neuroottinen kontrolloinnin tarve vaikuttaa mun arkeen ja mielialoihin. Saan tosi paljon hyviä tuntemuksia siitä, ku tiiän, että hallitsen jokaista pientä asiaa mun elämässä. Astun nyt askeleen mukavasti tähän peilin eteen jotta voin tarttua hammasharjaani, joka on aina samalla tavalla mukissa hyllyllä. Asettelen tiskatut lautaset samassa järjestyjsessä kuivumaan kuivaustelineelle jotta sitten aamulla on helppo laittaa mikropuurot tulemaan. Järjestelenpä treeniluokkani nyt kivasti siten, että jokainen tuoli on seiniin nähden suorassa kulmassa ja laukkuhan menee tuohon tuolin vasemman etujalan viereen ja kitarakotelon asettelen mukavasti näin tähän tuolin eteen - niin että kotelon saa helposti auki ja että oikean jalan saa nostettua näppärästi kotelon  päälle, jolloin soittoasennosta tulee huomattavasti ergonomisempi. Oon huomannu, et jos kaikki tämmöset pienet asiat napsahtaa kohdalleen, oon illalla nukkumaan mennessäni paljon onnellisempi, kuin jos jokin on menny pieleen. Ärsyttävää.

"Täh?! Ai miten niin me muka ollaan kaikki yliluonnollisen hilpeitä punapäitä?"

Jeps...Se olis muuten joulukuu. Kai se nyt jo on luvallista alottaa joulunodotus. Mul ei tosin oo ees joulukalenteria. Viel pitäs selättää yks essee ja kolme soittonäytettä, mut sitte tää lähtis hetkeks Suomeen levähtämään. Vaik oon nauttinu joka hetkestä täällä, tunnen silti monesti olevani aika uupunut ja väsynyt. Taidan olla pienen Suomi-loman tarpeessa. :)


Päivän Ben & Jerry's

Strawberry Cheesecake ****

Strawberry Cheesecake Ice Cream with Strawberries & a Thick Graham Cracker Swirl

Iloinen yllätys! Ajattelin lähinnä, että pakko kai tätäkin on joskus kokeilla, mutta sehän toimi! Mansikkajäätelö muodostaa herkullisen perustan ja taikinajuovat tuovat mukavasti rytmiä ja ilmettä, asennettakin. 

Kolmen huipun valloittaja

Kyllä se vaan on jälleen pakko laittaa hyvä musiikki kiertämään. Kan on ehdottomasti kovimpia irkku-skenestä löytyviä porukoita. Eipä tästä enää musiikki paljoa parane.

Taas on käyty vähän retkeilemässä. Viikko sitten yliopiston retkeilykerhon patikkareissun kohteena olivat Galtee-"vuoret" Etelä-Irlannissa. Mieletöntä luontoa! Kiivettiin yhteensä kolmelle kukkulalle. Korkein oli noin 900 metriä. Harmi vaan, että sää oli jälleen tosi sumuinen ja parhaat maisemat jäivät näkemättä. Mutta eipä siinä mitään, meno oli silti hilpeää ja mukaan tarttui monta muistoa sekä saappaallinen ylänkömutaa. Tässä parhaita paloja:

Alku.

Ylhäältä löytyi sumun lisäksi myös talven ensilumi. 

Sää oli hyytävä ja usko paikoitellen koetuksella. Onneksi apu oli lähellä. :)

Irlantilaisen luonnon ihmeitä: sumu pysyi sitkeästi paikoillaan, vaikka kukkuloilla puhalsi aivan järkyttävä tuuli. Meinasi pienemmät retkeilijät lähteä mukaan.

Laaksossa sumu jälleen kaikkosi ja päästiin vähän maisemien makuun...

...eikä niissä todellakaan ollut valittamista.

Viimeisen huipin laella sumun seasta pilkotti kappale kauneinta irlantilaista luontoa.

Päivän Ben&Jerry's:

Caramel Chew Chew ****

Caramel ice cream with a caramel swirl and chocolatey covered caramel chunks

Makea, mutta raikas ja ilmava. Oikein maistuva. Kokonaiset minisuklaakonvehdit tuo kivaa särmää ja sekopäisyyttä. Toimiva pakkaus.

Magic Road

Viikko sitten ehdin jälleen osallistua retkeilykerhon päiväpatikalle. Pari reissua jäi välistä Amerikan ja opiskelukiireiden takia, joten oli mahtavaa päästä taas vähän ihailemaan irlantilaista maaseutua ja reippailemaan mitä parhaimmassa seurassa. Reissu oli siinä mielessä ikimuistoinen, että jouduin keskelle ehkä sakeinta kokemaani sumua. Kukkuloilla näki noin kymmenen metrin päähän. Oli aika villi fiilis! Jouduttiin sitten tekemään vähän lyhyempi reissu, kuin oli suunniteltu. Käytännössä oikotie osoittautui kuitenki aika huonoksi, joten aikaa taisi silti kulua enemmän kuin suunniteltiin. Joka tapauksessa aivan mahtava retki! Tässä kuvia polun varrelta ja tässä sopivaa musiikkia kuvien taustalle. Liam O'Flynn on säkkipillikuningas!

Tästä aloitettiin tällä kertaa.

Bussin luona paistoi vielä aurinko. Kuvassa vasemmalta aloittaen Martin (GER), Erik (SWE) ja Jani (SUOMI).

Sitten aloitettiin kapuaminen ja sumu alkoi.

Ja sitähän riitti.

Erik näytti silti nauttivan... 

...kuten myös Martin - omalla tavallaan!

Huipulle kannatti silti kiivetä, sillä näkymät olivat upeat, vai mitä Martin?

Oikoreitin alastulo ei ollut loivin mahdollinen.

Alhaalla laaksossa otetussa kuvassa sumurintama erottui hassusti.

Päivän Ben&Jerry's:

Phish Food *****

Chocolate Ice Cream with Gooey Marshmallow, Caramel Swirls & Fudge Fish

Uu jea! Nyt ollaan asian ytimessä parhaimmillaan! Ihanan eksentristä B&J-tyyliä. Kaikkea outoa vaan sekasin ja menoks! Herkullista ja ilmeikästä!

Hyvää ja huonoa, samanlaista ja erilaista

Nyt niitä blogia avatessani lupaamiani rakkaustarinoita! Oon nimittäin hieman menettänyt sydämeni tälle bändille: The Outside Track. Sinänsä jännää, ku en yleensä pahemmin innostu irkku-musasta, jossa on vokaalit mukana, mut jostain syystä tää kolahti. Melko ilmava, iloinen ja lapsenmielinen kokoonpano.

Mitäs, mitäs? Jo puolisentoista kuukautta tullu oltua ulkomailla. Taitaa olla uus ennätys. On vänkää huomata, että tässä ajassa on jo ehtiny tottua aika moniin asioihin. Suomalainen vaihtarikollegani Jani totesikin, että enää ei välttämättä pidä aluksi ihan järjettömiltä tuntuneita juttuja pelkästään huonoina. Ne on pikemminkin vaan ominaisuuksia. Energiaa ei kulu siihen, että jatkuvasti ihmettelee, miks maitoa myydään pulloissa tai et miks lämminvesivaraaja pitää ajastaa käynnistymään puol tuntia ennen suihkua. Mut silti on pakko myöntää, et jotku asiat on ihan älyttömiä ja jotku ehkä jopa paremminkin ku kotona...

On huonompiakin paikkoja lenkkeillä kuin Shannonin rannat

Yks asia, jota ihmettelen lähes päivittäin, on paikallinen liikennekulttuuri. En nyt tarkota pelkästään sitä ilmeistä eroa Suomeen verrattuna, että pisamanaamaiset höpsykät ajelevat väärällä puolella tietä (vaikka siihen en kyllä taida ikinä tottua), vaan liikennekäyttäytymisen ristiriitaisuutta. Täällä ajetaan yleensä aika kovaa. Korvat läpättää aina ku joku huristaa ohi. Silti irlantilainen kohteliaisuus ulottuu myös ratin taakse. Jos jalankulkija näyttää edes puoliksi siltä, että saattaisi harkita suojatielle astumista, autoilijat pysähtyvät välittömästi. Monesti bonuksena tarjotaan vielä iloista hymyä ja vilkutusta tuulilasin tuolta puolen. Kaikki Helsingin taksikuskit, ottakaa mallia!

Se synkempi puoli irlantilaisesta autoilukulttuurista

Ruoka on toinen asia, joka aiheuttaa melkeen joka päivä syvällisiä ajatuksia. Ei ole helppoa olla kasvissyöjä Irlannissa. Oon viimein löytänyt pari kauppaa, joista saa semmosta niin sanottua kasvissyöjän peruseinestä, kuten linssejä, soijarouhetta ja tofua, mutta siihen meni hetki. Jos yritän lounastaa kampuksella, vaihtoehdot liikkuu yleensä patongin ja ranskalaisten välillä. Kasvisruoka on liharuokaa ilman lihaa. Valkosta viljaa ja hiilareita muutenkin tulee syötyä liikaa. Pakko se on siis sanoa: ikävä UniCaféa!

Se valoisampi puoli irlantilaisesta ruokakulttuurista (Milk Market, Limerick)

Muutamia vähän pienempiäkin asioita tuppaan vielä ihmettelemään. Yliopiston vessoissa on sekä pala- että nestesaippuaa. Kaiken kukkuraksi palasaippuat vaihdetaan päivittäin. Välillä mietin, että kuinkakohan monta rekkalavallista päivän verran käytettyjä palasaippuoita yliopisto tuhlaa vuodessa. Muutaman, sanoisin. En myöskään tajua paikallisten mieltymystä kokolattiamattoihin. Luokkahuoneet, koulun käytävät...Yrittäkää edes! Liittynee jotenkin siihen toiseen täkäläiseen epäkohtaan, että irlantilaista asuntoa on hyvin vaivalloista saada lämpimäksi. Onpahan ainakin matto jalkojen alla.

Treeniluokka kokolattimatolla

Monista asioista oon siis kuitenkin yllättynyt myös tosi ilosesti! Esim. bussilla ajeleminen on täällä paljon halvempaa ku Suomessa. Saaren läpi huristelee noin kympillä. Yliopiston ovet on myös näppäriä, kun kahva löytyy vain "vedä"-puolelta. Säästää monelta nololta tilanteelta. En myöskään valita parhaimmillaan 2,50€ maksavasta tuopista. Ja täältä saa tosiaan paljon parempaa toffeeta ku S-marketista.

Yliopiston musiikkirakennusta sisältä. Irlantilaista käytännöllisyyttä: Kuvassa oikealla näkyvän mosaiikkiteoksen hinnalla olisi kuulemma rakentanut ammattitason studion - päädyttiin mosaiikkiin.

America!

Päivän biisinä Simon & Garefunkelia - itseoikeutetusti, ilman sen pidempiä selityksiä: America

Pakolliset turistikuvat Chicagosta

Nyt olis sitte Yhdysvallat näiltä osin koettu. Oli upea matka! Valtavasti kiitoksia maailman parhaille reissukavereille, eli hohkalaisille, Liinalle ja Paulille sekä matkan järjestäjille, jotka tosin tuskin päätyvät näitä tekstejä lueskelemaan. Saavuin siis sunnuntaina takas Irlantiin ja olo on edelleen vähän ryytynyt. Pihalla ollaan sekä fyysisesti että henkisesti. Aikaeroväsymys iski yllättävän kovaa ja rästiin jääneet kouluhommat jysähtivät niskaan heti ensimmäisenä iltana Limerickissä.Tästä se vaihtarin arki taas lähtee, ehkä huojuen ja yskähdellen, mutta sitäkin varmemmin.

"Pauliina -duo" antaa kaikkensa lavalla. Upeita muusikoita, upeita ihmisiä!

Jännä fiilis kyl hypätä tälleen tunnelmasta aivan toiseen. Viel pari päivää sitte elelin leveetä artistielämää. Ruuat ja majotukset maksettiin. Kaikkialle kyyditettiin autolla. Illat notkuttiin hotellin baarissa. Ainoa ongelma oli se, että ei oikeen ehtinyt tuhlata kaikkia "firman" tarjoamia käyttödollareita. Nyt sitten taas hiiviskellään muutaman euron päiväbudjetilla, opetellaan jigejä harmaissa treeniluokissa ja kirjoitellaan esseitä. Kunnon reissun jälkeen toivois ehkä pienen hengähdystauon ja kodin, johon saapuessaan tuntee saapuvansa, noh, kotiin. Nyt oli vähän semmonen reissusta toiseen -meininki.

Hotellin baarissa ei kannattanut kertoa olevansa kansanmuusikko.

Itse reissu siis suuntautui Chicagoon ja Michiganissa sijaitsevaan Hancockiin. Hyvin erilaisa paikkoja toisiinsa verrattuna. Chicago on vaatimaton 3 miljoonan asukkaan kaupunki, jossa sijaitsee muun muassa Yhdysvaltojen korkein rakennus. En oo muutenkaan tainnu viel niin isoja taloja nähdä. Aurinko poltti kitalaen, kuten sanotaan. Hancock puolestaan on (toisella puolella kanaalia sijaitsevan Houghtonin väestö mukaan laskettuna) reilun kymmenen tuhannen asukkaan keskus, jota ympäröivä luonto on tosi kaunista. Tuli vähän Suomi mieleen. Ei ihme, että Ameriikkaan lähteneet päättivät sinne muinoin asettua.

Hancockin suurin nähtävyys oli oikeasti melko iso.

Täyspitkiä keikkoja oli kolme (1 Chicagossa ja 2 Michiganissa) ja sitte oli viel parin biisin demo semmosen talk showta muistuttavan esittelytilaisuuden yhteydessä. Meininki oli kautta linjan melko jees ja musta tuntuu, et ihmiset tykkäs meistä. Ainakin kaikki mukaan otetut levyt meni. Plussalle jäätiin siis! Ikimuistoisia elämyksiä kertyi läjäpäin ja lähtisin milloin tahansa uudestaan! Pizza maistuu aina. Tässä vielä linkki Hohkan viralliseen reissublogiin. Näkyy!

Sound check ei näytä sujuvan Mehiksen toivomalla tavalla.

Päivän Ben & Jerry's:

Oh My! Apple Pie! *

Apple Pie Ice Cream with Pieces of Apple & Chunks of Rich Pie Crust
Nyt täytyy vaan todeta, että en tykännyt. Odotin enemmän, koska ajatus kuulosti hyvältä. Jopa mun makuun ätläkkä, eikä omenapiirakan maku oikein miellyttänyt. Plussaa omaperäisyydestä. Hyvä yritys, mutta ei.

Jälleen lähtötunnelmissa / The Kerry Way

Ajattelin viel viikon päätteksi laittaa nopean, melko kuvapainotteisen, päivityksen. Tässä jälleen hyvä musalinkki: http://www.youtube.com/watch?v=gxBTtzX9BP4. Guidewires on mainio bändi. Ensimmäisiä vaihtovuoden ansiosta löytämiäni kokoonpanoja.

Lähden huomenna Amerikkaan! Aika muhkea fiilis! Vaik toisaalta hassua, ku saavuin vast alle kolme viikkoo sitte tänne Irlantiin ja nyt mennään taas. Reissaajan elämää. Hohkalla siis muutama keikka Chicagon ja Hancockin suunnalla. Tulee varmasti mahtava reissu! Viel pitäs pakata...Mut onhan tässä yötä jäljellä. Matkaa voi seurata Hohkan reissublogista: http://hohkaband.wordpress.com/. Tonne ilmestyy toivottavasti hupaisaa materiaalia.

Viime sunnuntaina oli yliopiston retkeilykerhon ensimmäinen päivävaellus. Kohteena oli siis Kerryn maakunta, joka on omalla tavallaan aika tyypillistä Irlantia. Jos irlantilaisessa postikortissa on maisemakuva, se saattaa hyvinkin olla Kerrystä. Oli upeeta! Tässä parhaat palat kuvina.

Tästä se alkoi.

Matkaan lähti melkoinen liuta retkeilijöitä.

Maisemat olivat toisinaan yllättävän kotoisia.

Välillä taas oltiin hyvinkin irlantilaisissa tunnelmissa (kyllä vain, oli pakko :) ).

Takaisku. Korvani ajautui lounastauolla mehiläisen lentoradalle. Seurauksena pientä punoitusta ja kirvelyä.

Windy Gap, reissun huippukohta metreinä merenpinnasta mitattuna. Oli se sitä kyllä muutenkin.

Että semmoinen reissu. Seuraavalla kerralla toivottavasti tunnelmia uudelta mantereelta. Siihen asti, slán!

Craic!

Otsikko on irkkuslangia. Tarkoittaa suunnilleen, että "bileet!". Lausutaan melkolailla samalla tavalla ku "crack", mikä aluks aiheutti hämmennystä. "There's going to be craic!" Päivän musapalana hieman linjasta poiketen amerikkalaista punk-poppia. Biisin nimi ja meininki istahtavat vain niin hyvin kuluneen viikon fiiliksiin.

http://www.youtube.com/watch?v=ugcVwE1jmXM

Jesh, nyt on sitten takana ensimmäinen viikko yliopistoelämää. Pakko kyllä sanoa, että helpotti aivan valtavasti, ku systeemit koululla alko. Ne ensimmäiset päivät, jotka täällä vietin, oli aika vaikeita. Olin pihalla, väsynyt, vähän yksinäinen ja se koti-ikäväkin yllätti. Mut tuli heti mielettömän hyvä olo, kun pääsi ihmisten ilmoille ja tapaamaan uusia tyyppejä! Ihan hurjan ihania ihmisiä täällä! Ja oli hassua huomata, et yhtä pihalla ne kaikki muutki vaihtarit tuntu olevan. Taas tää klassinen...Kyllähän sen ties, et kaikki muutkin on pihalla, mut silti usko itte olevansa eniten pihalla. Mut en kai sitte ollu.

Kampus on melko vihreä ja muutenkin aika kiva.

Pakko muuten heti muutamalla sanalla hehkuttaa tätä yliopistoaluetta. Taisi olla Lappalaisen Elina, joka tässä muutamia päiviä sitten tokaisi Facebookissa, että taas alkaa uusi vuosi Tylypahkassa, kun hommat SibA:lla pyörähti käyntiin. Siinä missä KaMu on ehdottomasti henkinen Tylypahka, niin Limerickin yliopisto on sitä kyllä aika pitkälle fyysisesti (jos nyt jätetään huomiotta ne 70-luvun rakennukset).  Jopa irlantilaisella mittapuulla kampus on uskomattoman vihreä. Oikeastaan tää on yks iso puistoalue. Rakennuksia on kamala määrä, ymmärtääkseni melkeen 30, ja ne on täynnä outoja käytäviä, ovia ja portaikkoja. Suuntavaisto sekoaa sillä hetkellä, kun astuu sisään johonkin rakennukseen. On kirjastoa, kirjakauppaa, uimahallia, kappelia ja tietenkin baareja. Ihme kyllä oon toistaiseksi löytänyt aina perille. 

Näkymä Living Bridgeltä Shannonille. Huomatkaa perhokalastaja!

Kampuksen läpi pärskähtelee Shannon, Irlannin pisin joki, mikä kovasti ilahduttaa joen varrella kasvanutta perhokalastajaa. Joki on käsittääkseni myös jonkinlainen virallinen raja, sillä joen toisella puolella olevat rakennukset kuuluvat Clare:n maakuntaan ja joen tälle puolelle jäävät Limerickiin. Tämä on sinänsä hauska yksityiskohta, sillä muun muassa yliopiston musiikkirakennus, jossa itsekin vietän paljon aikaa, on Clare:n puolella ja Clare on yksi vahvimpia kansanmusiikin keskuksia Irlannissa. Sanovatkin, ett rakennus on siellä, minne se kuuluu. Shannonin yli kulkeva silta, Living Bridge, on melkein kuin taideteos jo itsessään. Uumoilen, että siitä tulee yksi lempipaikoistani täällä.

Mutta lyhyesti vois kai sanoa, että hommat on aika hyvin jo käynnissä. Opetus alkoi tällä viikolla ja sain jopa kaikki kurssi-ilmoittautumisiin liittyvät byrokratiasysteemit hoidettua. Lukujärjestyksestä löytyy vähän kaikkea outoa. On irlantilaista kansantanssia, tinapilliä ja, mikä parasta, iiriä! Ajattelin ihan vain silkasta mielenkiinnosta ottaa kurssin kieltä, jota melkeen kukaan ei puhu, jota en koskaan tarvitse ja jota en myöskään luultavasti koskaan opi. Sen verran epäloogiselta se näin ensimmäisen viikon luentojen pohjalta tuntuu. Pakko muuten laittaa tähän vielä linkki yhteen aika hauskaan videoon, joka kuvaa melko hyvin iirin asemaa Irlannissa. Tää on vähän pitkä, mut katsokaa, jos on aikaa. http://www.youtube.com/watch?v=qA0a62wmd1A

Living Bridge. Huomatkaa muusikot!

Luokkien ulkopuolellakin oon tehny kaikkea outoa - asioita, jotka on vaan tuntunu kiinnostavilta. Kävin muun muassa kokeilemassa hurlingia, kelttifutista (gaelic football) ja ultimatea. Ilmoittauduin yliopiston jousiampujiin sekä retkeilykerhoon, joka järjestää pieniä vaelluksia yms ympäri Irlantia. Luonnollisesti on ollut myös vaikka minkälaisia bileitä, jameja ja konsertteja. Vaahtobileisiin en tosin ehtinyt saada lippua. Sen sijaan käväisin keskiviikkona Dolan'sissa, joka on yks parhaimpia paikkoja kuunnella live-musiikkia Limerickissä. Oli hienoa nähdä lavalla muun muassa ex-Lúnasa Donogh Hennessy, joka  on yks lempparikitaristejani irkku-skenessä. Menoa ja meininkiä on siis riittäny (mistä kertoo myös se, että päätin tällä kertaa viettää vaihteeksi perjantai-iltaa blogia kirjoitellen) ja ystäviä löytynyt. Mulla on ollut mahdottoman mukava viikko ja asiat on aika hyvin järjestyksessä. Tästä on hyvä jatkaa. Sunnuntaina retkeilykerhon eka retki. Kohteena Kerry. Sitä odotellessa...

Päivän Ben & Jerry's

Chocolate Fudge Brownie **

Chocolate Ice Cream with Fudge Brownies

Yllättävän tuju. Ei pysty syömään puolta litraa yhdeltä istumalta. Suklaajäätelö mun makuun liian ”oikea”. Olen enemmän maitosuklaaihmisiä. Kaipasin raikkautta. Hyvin ”täysi” ja tasapaksu. Klassiko tai ei, en oikein pitänyt.