Magic Road

Viikko sitten ehdin jälleen osallistua retkeilykerhon päiväpatikalle. Pari reissua jäi välistä Amerikan ja opiskelukiireiden takia, joten oli mahtavaa päästä taas vähän ihailemaan irlantilaista maaseutua ja reippailemaan mitä parhaimmassa seurassa. Reissu oli siinä mielessä ikimuistoinen, että jouduin keskelle ehkä sakeinta kokemaani sumua. Kukkuloilla näki noin kymmenen metrin päähän. Oli aika villi fiilis! Jouduttiin sitten tekemään vähän lyhyempi reissu, kuin oli suunniteltu. Käytännössä oikotie osoittautui kuitenki aika huonoksi, joten aikaa taisi silti kulua enemmän kuin suunniteltiin. Joka tapauksessa aivan mahtava retki! Tässä kuvia polun varrelta ja tässä sopivaa musiikkia kuvien taustalle. Liam O'Flynn on säkkipillikuningas!

Tästä aloitettiin tällä kertaa.

Bussin luona paistoi vielä aurinko. Kuvassa vasemmalta aloittaen Martin (GER), Erik (SWE) ja Jani (SUOMI).

Sitten aloitettiin kapuaminen ja sumu alkoi.

Ja sitähän riitti.

Erik näytti silti nauttivan... 

...kuten myös Martin - omalla tavallaan!

Huipulle kannatti silti kiivetä, sillä näkymät olivat upeat, vai mitä Martin?

Oikoreitin alastulo ei ollut loivin mahdollinen.

Alhaalla laaksossa otetussa kuvassa sumurintama erottui hassusti.

Päivän Ben&Jerry's:

Phish Food *****

Chocolate Ice Cream with Gooey Marshmallow, Caramel Swirls & Fudge Fish

Uu jea! Nyt ollaan asian ytimessä parhaimmillaan! Ihanan eksentristä B&J-tyyliä. Kaikkea outoa vaan sekasin ja menoks! Herkullista ja ilmeikästä!

Hyvää ja huonoa, samanlaista ja erilaista

Nyt niitä blogia avatessani lupaamiani rakkaustarinoita! Oon nimittäin hieman menettänyt sydämeni tälle bändille: The Outside Track. Sinänsä jännää, ku en yleensä pahemmin innostu irkku-musasta, jossa on vokaalit mukana, mut jostain syystä tää kolahti. Melko ilmava, iloinen ja lapsenmielinen kokoonpano.

Mitäs, mitäs? Jo puolisentoista kuukautta tullu oltua ulkomailla. Taitaa olla uus ennätys. On vänkää huomata, että tässä ajassa on jo ehtiny tottua aika moniin asioihin. Suomalainen vaihtarikollegani Jani totesikin, että enää ei välttämättä pidä aluksi ihan järjettömiltä tuntuneita juttuja pelkästään huonoina. Ne on pikemminkin vaan ominaisuuksia. Energiaa ei kulu siihen, että jatkuvasti ihmettelee, miks maitoa myydään pulloissa tai et miks lämminvesivaraaja pitää ajastaa käynnistymään puol tuntia ennen suihkua. Mut silti on pakko myöntää, et jotku asiat on ihan älyttömiä ja jotku ehkä jopa paremminkin ku kotona...

On huonompiakin paikkoja lenkkeillä kuin Shannonin rannat

Yks asia, jota ihmettelen lähes päivittäin, on paikallinen liikennekulttuuri. En nyt tarkota pelkästään sitä ilmeistä eroa Suomeen verrattuna, että pisamanaamaiset höpsykät ajelevat väärällä puolella tietä (vaikka siihen en kyllä taida ikinä tottua), vaan liikennekäyttäytymisen ristiriitaisuutta. Täällä ajetaan yleensä aika kovaa. Korvat läpättää aina ku joku huristaa ohi. Silti irlantilainen kohteliaisuus ulottuu myös ratin taakse. Jos jalankulkija näyttää edes puoliksi siltä, että saattaisi harkita suojatielle astumista, autoilijat pysähtyvät välittömästi. Monesti bonuksena tarjotaan vielä iloista hymyä ja vilkutusta tuulilasin tuolta puolen. Kaikki Helsingin taksikuskit, ottakaa mallia!

Se synkempi puoli irlantilaisesta autoilukulttuurista

Ruoka on toinen asia, joka aiheuttaa melkeen joka päivä syvällisiä ajatuksia. Ei ole helppoa olla kasvissyöjä Irlannissa. Oon viimein löytänyt pari kauppaa, joista saa semmosta niin sanottua kasvissyöjän peruseinestä, kuten linssejä, soijarouhetta ja tofua, mutta siihen meni hetki. Jos yritän lounastaa kampuksella, vaihtoehdot liikkuu yleensä patongin ja ranskalaisten välillä. Kasvisruoka on liharuokaa ilman lihaa. Valkosta viljaa ja hiilareita muutenkin tulee syötyä liikaa. Pakko se on siis sanoa: ikävä UniCaféa!

Se valoisampi puoli irlantilaisesta ruokakulttuurista (Milk Market, Limerick)

Muutamia vähän pienempiäkin asioita tuppaan vielä ihmettelemään. Yliopiston vessoissa on sekä pala- että nestesaippuaa. Kaiken kukkuraksi palasaippuat vaihdetaan päivittäin. Välillä mietin, että kuinkakohan monta rekkalavallista päivän verran käytettyjä palasaippuoita yliopisto tuhlaa vuodessa. Muutaman, sanoisin. En myöskään tajua paikallisten mieltymystä kokolattiamattoihin. Luokkahuoneet, koulun käytävät...Yrittäkää edes! Liittynee jotenkin siihen toiseen täkäläiseen epäkohtaan, että irlantilaista asuntoa on hyvin vaivalloista saada lämpimäksi. Onpahan ainakin matto jalkojen alla.

Treeniluokka kokolattimatolla

Monista asioista oon siis kuitenkin yllättynyt myös tosi ilosesti! Esim. bussilla ajeleminen on täällä paljon halvempaa ku Suomessa. Saaren läpi huristelee noin kympillä. Yliopiston ovet on myös näppäriä, kun kahva löytyy vain "vedä"-puolelta. Säästää monelta nololta tilanteelta. En myöskään valita parhaimmillaan 2,50€ maksavasta tuopista. Ja täältä saa tosiaan paljon parempaa toffeeta ku S-marketista.

Yliopiston musiikkirakennusta sisältä. Irlantilaista käytännöllisyyttä: Kuvassa oikealla näkyvän mosaiikkiteoksen hinnalla olisi kuulemma rakentanut ammattitason studion - päädyttiin mosaiikkiin.

America!

Päivän biisinä Simon & Garefunkelia - itseoikeutetusti, ilman sen pidempiä selityksiä: America

Pakolliset turistikuvat Chicagosta

Nyt olis sitte Yhdysvallat näiltä osin koettu. Oli upea matka! Valtavasti kiitoksia maailman parhaille reissukavereille, eli hohkalaisille, Liinalle ja Paulille sekä matkan järjestäjille, jotka tosin tuskin päätyvät näitä tekstejä lueskelemaan. Saavuin siis sunnuntaina takas Irlantiin ja olo on edelleen vähän ryytynyt. Pihalla ollaan sekä fyysisesti että henkisesti. Aikaeroväsymys iski yllättävän kovaa ja rästiin jääneet kouluhommat jysähtivät niskaan heti ensimmäisenä iltana Limerickissä.Tästä se vaihtarin arki taas lähtee, ehkä huojuen ja yskähdellen, mutta sitäkin varmemmin.

"Pauliina -duo" antaa kaikkensa lavalla. Upeita muusikoita, upeita ihmisiä!

Jännä fiilis kyl hypätä tälleen tunnelmasta aivan toiseen. Viel pari päivää sitte elelin leveetä artistielämää. Ruuat ja majotukset maksettiin. Kaikkialle kyyditettiin autolla. Illat notkuttiin hotellin baarissa. Ainoa ongelma oli se, että ei oikeen ehtinyt tuhlata kaikkia "firman" tarjoamia käyttödollareita. Nyt sitten taas hiiviskellään muutaman euron päiväbudjetilla, opetellaan jigejä harmaissa treeniluokissa ja kirjoitellaan esseitä. Kunnon reissun jälkeen toivois ehkä pienen hengähdystauon ja kodin, johon saapuessaan tuntee saapuvansa, noh, kotiin. Nyt oli vähän semmonen reissusta toiseen -meininki.

Hotellin baarissa ei kannattanut kertoa olevansa kansanmuusikko.

Itse reissu siis suuntautui Chicagoon ja Michiganissa sijaitsevaan Hancockiin. Hyvin erilaisa paikkoja toisiinsa verrattuna. Chicago on vaatimaton 3 miljoonan asukkaan kaupunki, jossa sijaitsee muun muassa Yhdysvaltojen korkein rakennus. En oo muutenkaan tainnu viel niin isoja taloja nähdä. Aurinko poltti kitalaen, kuten sanotaan. Hancock puolestaan on (toisella puolella kanaalia sijaitsevan Houghtonin väestö mukaan laskettuna) reilun kymmenen tuhannen asukkaan keskus, jota ympäröivä luonto on tosi kaunista. Tuli vähän Suomi mieleen. Ei ihme, että Ameriikkaan lähteneet päättivät sinne muinoin asettua.

Hancockin suurin nähtävyys oli oikeasti melko iso.

Täyspitkiä keikkoja oli kolme (1 Chicagossa ja 2 Michiganissa) ja sitte oli viel parin biisin demo semmosen talk showta muistuttavan esittelytilaisuuden yhteydessä. Meininki oli kautta linjan melko jees ja musta tuntuu, et ihmiset tykkäs meistä. Ainakin kaikki mukaan otetut levyt meni. Plussalle jäätiin siis! Ikimuistoisia elämyksiä kertyi läjäpäin ja lähtisin milloin tahansa uudestaan! Pizza maistuu aina. Tässä vielä linkki Hohkan viralliseen reissublogiin. Näkyy!

Sound check ei näytä sujuvan Mehiksen toivomalla tavalla.

Päivän Ben & Jerry's:

Oh My! Apple Pie! *

Apple Pie Ice Cream with Pieces of Apple & Chunks of Rich Pie Crust
Nyt täytyy vaan todeta, että en tykännyt. Odotin enemmän, koska ajatus kuulosti hyvältä. Jopa mun makuun ätläkkä, eikä omenapiirakan maku oikein miellyttänyt. Plussaa omaperäisyydestä. Hyvä yritys, mutta ei.