Monsuunikausi

Nyt se on sitten alkanut. Ihmettelinkin lähes koko syksyn, että missä ne kuuluisat irlantilaiset sadekaudet viipyy. Eipä tarvitse enää ihmetellä. Koko tän viikon on tullut melko muhkeasti vettä ja tuuli on ollut myös paikoin aika armoton. Hauskinta tässä säässä on se, että se tuntuu vaihtuvan ihan mielivaltaisesti kesken päivää. Aamulla paistaa aurinko, mut sitte kesken päivää voi jysähtää aivan käsittämätön taifuuni ja sitte illalla taas saattaa pystyy kävelemään ihan selkeessä säässä takas kotiin. Hassua... Senpä kunniaksi hieman Lauta. Kannattaa ehdottomasti tsekata, jos bändi ei ole jo entuudestaan tuttu. Taitavat nämäkin kaverit olla melkoisessa myrskyssä, sillä poppoo voitti eilen käsittääkseni jo neljännen kerran vuoden yhtyeen tittelin BBC Radio 2 Folk Awardseissa. Onnea siis Skotlannin suunnalle!

Tämmöisellä keikalla tuli sitten käytyä koulun alkamista edeltäneenä viikonloppuna.

Juppistajuu, se olis sitten tammikuu ja samalla ensimmäinen kouluviikko täälläkin hiljalleen ohitse. Tuntu kyllä hyvältä päästä taas noin kuuden viikon loman (!) jälkeen vähän pakertamaan. Pysyy elämä pikkusen ryhdikkäämpänä ja rytmi paremmin kohdillaan. Oon myös onnellinen, että tiesin syyslukukauden jäljiltä melko tarkkaan, mitä haluan nyt keväällä opiskella ja että kuinka hommat toimii. Katosi se uuden lukukauden alkuun liittyvä "mitäs ihmettä?!"-efekti lähes kokonaan. Lukujärjestyksestä löytyy nyt iirin sijasta muun muassa sävellystä ja sovitusta sekä (ta-daa!) kanteletunteja. Mulla ei siis syksyn aikana ollut yhtäkään kanteletuntia, koska en oikeen tienny, kuinka lähtisin irkku-musiikkia kanteleeni kanssa lähentelemään. Nyt kuitenkin yhden syksyn verran kitaraa ja tinapilliä veivanneena ja estetiikkaa ahmineena tuntuu visiot paljon selkeämmiltä. Katsellaan, mitä tulee.

Vaikka sää onkin siis ollut melko myrskinen, on mulla itellä ollut jo pitkään yllättävän tyyni olo. Tajusin sen oikeastaan vasta tuossa pari päivää sitten, kun lueskelin, mitä olin kirjoitellut mun päiväkirjaan syksyllä. Huomasin olleeni aika pihalla. Siihen on varmasti monta syytä, eikä täysin uusi ympäristö liene niistä vähäisin. Olin näemmä joka toinen päivä päättänyt ryhtyä muusikoksi ja joka toinen päivä pohtinut, kuinka soittimet sais tuhottua mahdollisimman väkivaltaisesti. Pyörittelin mielessäni uusia urasuunnitelmia, jotka vaihteli floristista ratikkakuskiin. Olin myös tehnyt ammatinvalinta testejä. Lasinpuhaltajaa ja valokuvaajaa pukkasi. Loman aikana kai sitten kuitenkin löysin jonkinlaisen zenin ja nyt on ihan hyvä näin. En sitte tiiä johtuuko siitä, et ne päätökset mahdollisesta uran vaihtamisesta olis pitäny tehä syksyllä, jotta nyt keväällä vois lukea pääsykokeisiin yms. Vai johtuuko tää parempi olo vaan siitä, että ollaan menossa kohti kesää eikä siitä poispäin. Se tuntuu aina jotenkin alitajuisesti vaikuttavan muhun.

Kuka onkaan tämä mystinen italialaishurmuri Valteiri Letto, jonka nimi kummittelee koulun ilmotustaululla? (Pahoittelut kuvan karmeasta laadusta)

Mene ja tiedä... En nyt vieläkään osaa ihan varmuudella sanoa, mikä musta tulee isona tai että mitä elämältäni haluan. Sen taidan kuitenkin tietää, että haluan luoda. Tajusin sen lopullisesti, kun katselin peruskouluaikaisen kaverini Ville Ruuskan haastattelua Aamu-TV:ssä. Ville on siis nykyään malli ja se kerto jotenkin silleen, että silloin ku sille alko valjeta, että sekin haluaa luoda, se ei ollu ihan varma, mikä olis se väylä. Mulla on kai ollut vähän samanlaisia pohdintoja, sillä monesti musiikki ei oo tuntunu mulle luontevimmalta kanavalta luomiselle. Mua houkuttaa muun muassa kirjottaminen ja liike. Tosin se saattaa johtua vaan siitä, että niissä on vielä semmonen uutuudenviehätys. Musiikkiin oon kuitenkin yrittänyt jo useamman vuoden panostaa, joten väkisinkin kai homma saa jossakin vaiheessa semmosia viha-rakkaus -suhteen piirteitä. Täytyy vaan ehkä muistaa antaa itsensä tehdä myös sitä luovaa työtä tän oman kanavan äärellä, eikä keskittyä pelkkään kylmään treenaamiseen. Niin se suhde musiikkiin pysyy varmasti paljon tuoreempana ja elinvoimaisempana. Liikkeen ja kirjottamisen kautta voi sitten ehkä luoda vaan silleen itsekseen fiilistellen ja pitää niitä vähän niinku terapiana.

Kai sitä voisi kotipihalta avautuva näkymä olla kauniimpikin. Melkein naapurissa sijaitseva ostoskeskus on ollut ja hetkisen vähän vaiheessa. Yksi merkki Irlantia hetki sitten kurittaneesta talouskriisistä.

Semmoisia pohdintoja tällä kertaa. Ensi kerralla ehkä jotain hieman kevyempää, sillä mulla on suunnitelmissa viettää oikein semmonen perinteinen turistipäivä Limerickissä ja tehdä siitä pieni raportaasi tänne. Sitä odotellessa vielä

Päivän Ben & Jerry's

Half Baked *** 

Chocolate & Vanilla Ice Creams with Fudge Brownies & Gobs of Chocolate Chip Cookie Dough

Odotin pahempaa. Ajatus Cookie Dough:n sotkemisesta ja kompromissista pelotti. Lopputulos on kuitenkin yllättävän toimiva ja Cookie Dough:n raikkaus ja Chocolate Fudge Brownien jykevyys yhdistyvät sulavasti. Silti se on sanottava ääneen: Parempi kuin Chocolate Fudge Brownie, mutta huonompi kuin Cookie Dough. 

Paluu puukkojen kaupunkiin

Niin siis Limerickin lempinimi on tosiaan "Stab City". Tilastollisesti kuulemma yksi vaarallisimpia paikkakuntia Irlannissa. Mutta tänne oon silti palannut ja täällä on kylmä! Tuntuu tavallaan vähän oudolta sanoa niin, kun lomalla Suomessa pakkanen kuitenkin kirirsty parhaimmillaan lähes 20 asteeseen. Mut Suomessa sitä kylmyyttä pääsi sentään sisälle pakoon. Vaikka täällä pysytelläänkin kevyesti plussalla, on kämpässä silti mahdottoman kylmä. Joku paikallinen tapa rakentaa talot asuntojen ja kylmiöiden yhdistelmiksi. No, onneks on mummon kutomat villasukat mukana. Ja onneks on Jon Gomm, aivan käsittämätön kitaristi, laulaja ja lauluntekijä Briteistä. Lahtisen Petri mut tähänkin artistiin lomilla tutustutti ja heti kolahti! Mahdoton kaveri! Siitä hieno kitaravirtuoosi, että biisit kuulostaa oikeesti tosi hyviltä, eikä semmonen itsetarkoituksellinen brassailu oo pääasia. Lämmittää sielua ja kehoa. Jäbä tulee tänne Limerickiinkin huhtikuussa konsertoimaan. Täytynee käydä katsastamassa.

Eiköhän näillä varastoilla hetki pärjätä. Kiitos Ansku ja Ville!

Jeesh...Mut siis joulu tuli ja meni, vuosi vaihtu, loma loppu ja nyt olis sitte alkamassa mun vaihtovuoden toinen puolisko. Mulla on tosi usein joulun jälkeen vähän semmonen "täh"-olo. Kun siis joulu on mulle ehdottomasti yks kovimpia juttuja koko vuoden aikana, ja etenkin joulun odottelu on ehkä parasta mitä tiiän, ni sitte ku se kaikki on ohi, on jotenki tyhjä olo. Pelkään aina koko tammikuun, et jotenki jysähdän semmoseen joulutunnelmaan liian pitkäks aikaa. Siks mua aina suunnattomasti ärsyttää, jos nään vaik joulukoristeita viel loppiaisen jälkeen, ku aattelen, et ne yrittää raahata mua takas jouluun. Ihan älytön ajatus, tiiän, mut niin se vaan menee. Siksipä pyrin myös ite aina vuoden alussa olemaan tosi aktiivinen ja tarttumaan uusiin asioihin, jotta pääsen eteenpäin enkä jää jumittamaan.

Uudenvuodenlupaukset auttaa tässä siirtymävaiheessa. Sehän on yleisesti tiedossa, et uudenvuodenlupaukset kestää ehkä max neljä viikkoa, mut se on just se aika, jonka tartten joulun sulatteluun. Neljän viikon jälkeen oon jo kuivilla. Nytkin siis lupasin ittelleni, et heti ku palaan tänne Irlantiin, alotan uudelleen aktiivisen ja päämäärätietosen harjoittelun (lomalla soittelut jäi siis melko vähiin) ja yritän myös jälleen saada kiinni jonkinlaisesta säännöllisestä kuntoilusta. Kohtasin nimittäin mulle melko vieraan ilmiön: Mä oon lihonnu! Nyt kesäkuntoon 2013! Mjuu...No jos nyt ainakin sen neljä viikkoa jaksais.

Vaihtarin arjen pieniä iloja: mikroon räjähtänyt kananmuna. Naapurini Maitreyan taidonnäyte. ;)

Kai tää joulua seuraava haikeus on verrattavissa semmoseen ihan perus maanantaimasennukseen. Luin kerran jutun, että monien mielestä sunnuntai-ilta on viikon masentavin ajankohta. Huomasin ite kuuluvani siihen ryhmään. Jutun mukaan se kuulemma johtuu kuolemanpelosta. Jokainen sunnuntai-ilta on pieni kuolema. :) Mut sitte onneks tulee se maanantai ja patistaa eksyneen sielun jälleen painimaan arkisten huolien kanssa. Ulkomaille palaamisen takia mun paluu arkeen sai ihan uutta potkua. Mut samalla pamahti taas tosi oudosti se semmonen pieni koti-ikävä. Alussa se on mulla aina pahin. Oon herkkis, myönnän. Ehkä oli liian hyvä ja rentouttava loma, niin nyt on vaikee päästää ihmisistä taas koko kevääks irti. Tai ehkä mulla on vaan ollu liian hyvä lapsuus, ku sitä kuitenkin kaipaa just omaa perhettä eniten. Sen, kuinka paljon sitä ihmisistä välittääkään, tajuaa aina vasta silloin, kun ne kaikkein tärkeimmät ihmiset ei ookaan välittömästi siinä käden ulottuvilla. Miksköhän sitä yhteistä aikaa ei silti osaa aina silleen tiedostaen arvostaa? Ja miksköhän on aina niin vaikeeta sanoa rakkaille että "hei, ootte muute kalleinta mitä mulla on". Voih, menipäs nyt vetiseksi. No, onneks saan nyt tähän kevätlukukauteen vähän tämmösen lentävän lähdön, ku tunnen ihmiset ja paikat ja tavat, niin yksinäisyys ei pääse yllättämään, vaan se on tietoisesti kutsuttava.

Hahaa! Muurilla istuva mummo bongattu! Valtsu - oman elämänsä paparazzi.

Mut siis hei viel valtava kiitos kaikille mahtavasta lomasta! Erityiskiitos Juusolle, Petrille ja Oskarille sekä Iidalle ja Leijalle, jotka kaikki vuorollaan suostu majottamaan mut ku pyörin Helsingissä. Ja vaikka siis aloinkin jälleen runoilemaan koti-ikävästä, niin pakko se on sanoa, että ootan ihan valtavalla innolla, mitä Irlannin keväällä on mulle annettavana. Musiikkia, ystäviä, matkoja, tunnelmia ja muistoja...Ei yhtään hassumpi tapa aloittaa tämä vuosi. Samalla täytyy jo vähän pitää silmällä ensi syksyä, sillä rakkaalta kansanmusiikkiyhtyeeltämme Hohkalta on syksyllä tulossa pienen yhteistyöproggiksen muodossa toivottavasti jotain melko hienoa! Sävelkynä täällä jo viuhuu ankarasti! Ollaan ystävät yhteyksissä!

Ehkä kevät tuo tullessaan yhtä upeita maisemia kuin esimerkiksi tämä joulukuussa Killarneyn kansallispuistossa ikuistettu näkymä. Etsi kuvasta punarinta!

Päivän Ben & Jerry's

Nordic Water Peace ***

Sweet creamy ice cream with chocolate cookie pieces, chocolatey Peace signs & a chocolate fudge swirl

Positiivinen yleisvaikutelma. Tätä on helppo syödä. Koostumuskin kivan kekseliäs. Silti ehkä hivenen tavallinen. Toimiva ja maistuva, mutta viimeinen nyrjähdys puuttuu.