I’ve Come Home

Päätin jo jokunen aika sitten, että mun viimeisen blogikirjoituksen tunnusbiisi on Radical Face:n Welcome Home. Ensinnäkin siksi, että siinä lauletaan kotiin palaamisesta. Toiseksi siksi, että tästä biisistä muodostui yllättävän tärkeä osa mun vaihtovuotta. Tuli kuunneltua monesti muun muassa pyykkipäivinä. Kolmanneksi siksi, että kappaleen haikea tunnelma kuvastaa aika hyvin mun tänhetkisiä fiiliksiä. Osasin siis melko hyvin jo Irlannissa aavistaa, miltä musta kotiinpaluun jälkeen tuntuu. Tän viimeisen blogipäivityksen kuvat on puolestaan eräänlainen all stars –kokoonpano vuoden aikana otetuista kuvista, ja yritän osaltaan myös niiden kautta tiivistää vaihtovuoden kompaktiin pakettiin.

Ring of Kerry joulukuussa. Tiffaney onnistui nappaamaan aika hienon otoksen!

Jepsistä…Olen siis palannut kotiin. Oon tässä nyt jo parin päivän ajan yrittänyt selvitellä ajatuksia Laukkosken lakeuksilla. Oon ehtinyt käydä jo mummolla, serkun lapsen ristiäisissä ja kalassa. Oon pessy viis koneellista pyykkiä. Irlannin pölyt sai kyytiä. Oon istunut saunan jälkeen terassilla ja yrittänyt syöttää naapurin lehmille voikukkia. Eivät syöneet. Oon kaivannut tätä kaikkea hurjan paljon. Tuntuu kodilta. Ja silti tuntuu myös…öö…Miltäköhän musta tuntuu? Tosi ristiriitaiselta ainakin. Oon jollakin aika oudolla tavalla ihan mahdottoman onnellinen ja valtavan surullinen samaan aikaan. Irlantiin vaan jäi niin paljon. Ystäviä, paikkoja, tunnelmia ja muistoja. Jos sitä kaikkea yrittää ajatella, tuntuu, että pää hajoaa tunnekuohun alle. Menee tovi, ennen ku kaiken saa käsiteltyä. Ja samalla oon vaan niin ilonen, että saan taas olla Suomessa ja että saan taas pian tavata kaikki rakkaat ystävät ja kaverit koulusta ja Lintsiltä. Rakkauden kesä 2013.

Jos yksi ystävä pitäisi mainita, olis se Rune. Tässä vietetään St. Patrick's Day:tä asianmukaisessa varustuksessa.

Kaiken vois ehkä tiivistää toteamalla, että olo on kuin hobitilla Sormusten herran lopussa. Miten jatkaa eteenpäin, kun tietää, että paluuta entiseen ei enää ole? Vaihto muuttaa ihmistä. Mä lähdin vaihtoon yhdenlaisena ja tulin pois toisenlaisena. Oon toki edelleen Valtteri (vaikka nimen vaihtaminen Patrickiin välillä houkuttelikin), mutta tunnen jopa itse, että jotakin on muuttunut. Toivon ja uskon, että suurin osa muutoksesta on vaan hyvästä. Oon luultavasti hieman avarakatseisempi ja suvaitsevaisempi kuin ennen. Irlantilainen kulttuuri on ehkä muovannut vähän mun sosiaalista käyttäytymistä ja uudet ystävät ympäri maailmaa on tuonut mun ajattelutapoihin lisää perspektiiviä. Olo on kypsempi ja uskon olevani taas vähän vahvempi tulevaisuuden ongelmien ja haasteiden edessä. Heh, kuulostaapas fiksulta. J

Voi sitä musiikin määrää...Etsi kuvasta Valtteri! :)

Mitä muuta vaihtovuodesta sitten jää käteen? Todennäköisesti pystyn antamaan ”oikean” vastauksen vasta vuosien päästä, kun olen oppinut ymmärtämään kokemusten todellisen arvon. Ajattelin kuitenkin jo nyt yrittää hieman höpötellä aiheesta. Rakastan vielä Irlannissa vietetyn vuoden jälkeenkin järjestelmällisyyttä ja kategorisoimista. Tuumailin siis, että voisin jakaa kokemukseni kolmeen luokkaan: Irlanti ja irlantilaiset, vaihto-opiskelu sekä hieman filosofisempi ”Minä ja muut”. Jo tässä vaiheessa on annettava verbaaliripulivaroitus.

Irlanti ja irlantilaiset

Irlanti on mun mielestä uskomattoman kaunis maa. Donegalit, Connemarat ja Kerryt tuli vuoden aikana kierreltyä melko tehokkaasti ja jokainen kolkka tuntu aina vaan tarjoavan upeita maisemia ja ainutlaatuista luontoa. Kukkuloita, laaksoja, rantajyrkänteitä ja nummia. Ehkä se irlantilaisen maiseman viehätys perustuu osittain juuri siihen, että meillä Suomessa ei oikein ole mitään vastaavaa. En siis meinaa, että suomalainen luonto olisi jotenkin huonompaa. Irlanti on vain erilainen ja siksi niin kiehtova.

Näitä maisemia tulee ikävä. Kuva Killarneyn kansallispuistosta.

Toinen ihana piirre Irlannissa, jota meillä täällä Suomessa ei oikein ole, on paikallinen kyläkulttuuri. Niitä suoraan postikorteista repäistyjä pieniä kyliä, joissa on juuri vain se joki, silta, pubi ja postitoimisto, tuntuu Irlannissa riittävän loputtomiin. Donegal Town, Tuam, Dingle…listaa voisi jatkaa koko päivän. Jokaiseen reitin varrelle sattuneeseen kylään olisi voinut jäädä koko viikoksi ja tavallaan oonkin tosi kateelliinen Maitreyalle ja Patrickille, mun kahdelle amerikkalaiselle kaverille, jotka päättivät muuttaa ainakin puoleksi vuodeksi pieneen Clifdenin kaupunkiin Connemarassa. He tuntuivat löytäneet sieltä pienen palan paratiisia.

Maitreya ja Patrick opetti mulle tietämättään aika paljon elämästä. Kuva Connemarasta pääsiäisen aikoihin.

Irlantilaiset on hassuja. Ne on ihanan ystävällisiä, sosiaalisia ja kohteliaita. Kauppojen kassoilla, ravintoloissa ja ihan vaan kaduillakin näki aina hymyileviä kasvoja ja kuuli huomaavaisia sanoja. Yhtäkään ikävää irlantilaista en tainnut tavata. Keskustelukulttuuriin kuuluu, että kysellään aina kuulumiset ja jutellaan muutenkin hetki niistä näistä. Jos sattui kuitenkin kysymään jostakin keskustelukumppania kovasti kiinnostavasta aiheesta, hukkui monesti puhetulvan alle. Joskus mietinkin, että onko irlantilainen keskustelukumppanini kiinnostunut minusta vain siksi, että pääsisivät vastavuoroisesti puhumaan itsestään. Ehkä kaikki olikin siis vain kulttuurin luomaa kiiltävää pintaa eikä todellista ystävällisyyttä ollutkaan olemassa. Noh, niin tai näin, opin pienen alkukankeuden jälkeen nauttimaan irlantilaisesta sosiaalisuudesta kovasti. Vaikka olenkin aina ollut sitä mieltä, että myös suomalaista tuppisuuta täytyy puolustaa eräänlaisena kulttuuriaarteena, voisi irlantilaisesta keskustelukulttuurista edes joitakin ulottuvuuksia yrittää upottaa myös suomalaiseen käytöskoodistoon. Jos vaikka aluksi sovitaan, että kaikki alkaa hymyilemään kaikille asiakaspalvelijoille. Ehkä asiakaspalvelijat oppii sitä kautta hymyilemään myös takaisin.

Irlannissa vietin ekaa kertaa Halloweenia. Tämmöiset kurpitsat taiteiltiin naapurissa asuneen portugalilaisen Anan kanssa! :)

Ei niin hyvää etteikö jotain huonoakin. Irlantilaisia tuntuu nimittäin vaivaavan skandinaavisesta näkökulmasta katsottuna pieni välinpitämättömyys, huolimattomuus ja epäjärjestelmällisyys. Näistä piirteistä olenkin tainnut puhua blogissa aiemminkin. Pelkällä lomamatkalla tämä tapa suhtautua asioihin melko kevyesti saattaa tuntua ehkä vain ihan rentouttavalta. Jos Irlannissa kuitenkin oleskelee hieman kauemmin, tai yrittää saada jotakin aikaan, alkaa kärsimättömämpää helposti ärsyttämään, kun ihmiset tulee myöhässä tapaamisiin, kun bussit ei kuljekaan tai kun talot on rakennettu vähän sinnepäin, jolloin jo noin viisivuotiaassa kompleksissa saattaa olla homeongelma. Itse taas joudun hieman nolostellen myöntämään, että aloin etenkin vaihtovuoden loppuaikoina ilmentämään irlantilaista epätäsmällisyyttä jo melko huolestuttavissa määrin. Kesän aikana on yritettävä tehdä parannus.

Vaihto-opiskelu

Vaihto-opiskelu on käymisreaktion jälkeen ehkä maailman hienoin ilmiö! Olen sanonut ennenkin, ja sanon varmasti vielä monesti jatkossakin, että suosittelen vaihtoa kyllä ihan kaikille! Omalla kohdallani uskon myös, että Limerick oli aika hyvä paikka lähteä vaihtoon. Oikeastaan Limerickin ainoa huono puoli oli Limerick itse. Yliopiston kampus oli ehkä kaunein näkemäni koulualue. Limerickin kaupunki oli sitten puolestaan hieman pöllähtänyt. Kelttitiikerin aikana rakennettiin kovaa ja homma luisti. Sitten iski velkakriisit ja systeemi hajosi käsiin. Tuloksena tyhjiä asuntoja, rapistuneita julkisivuja, rikollisuutta ja murheellisia ihmiskohtaloita. Etenkin talven aikana keskusta oli todella harmaa ja ankea. Mutta kampuksen kauneus siis kompensoi kaiken!

Kampus. Sillan yli tuli muutaman kerran kuljettua.

Opetuksen taso Limerickin yliopiston musiikkipuolella oli ok. Kuten kaikissa kouluissa, myös Limerickissä jotkut opettajat oli mielettömiä ja jotkut sitten hieman vaatimattomampia. Parasta antia olivat vierailevat luennoitsijat ja opettajat, koulukonsertit sekä master classit. Erityisesti kitarapuolella oli aika jykevä meno. Sessioita kävi koululla heittämässä muun muassa Donough Hennessy, Clive Carroll ja Steve Cooney. Konsertoimassa kävikin sitten John Doylen ja Tommy Emmanuelin kaltasia staroja. Ei jättänyt kylmäksi!

Retkeilykerhon mukana kulkeuduin paikkoihin, joihin en muuten olisi milloinkaan päätynyt. Tässä lähdetään valtaamaan Irlannin korkeinta vuorta.

Oon tainnu tästäkin joskus jo mainita, mutta mua siis vähän harmitti, että otin opiskelun yliopistolla melko tosissaan. Mulla oli ajatuksena tehdä vaihtovuodesta semmonen puolittainen välivuosi, mutta päädyinkin pakertamaan melko uuvuttavia määriä. Työtaakkaa lisäsi osaksi tietty kieli, joka teki erityisesti lukuaineista raskaita, mutta suurin syy kovalle työtahdille oli silti ehkä opetuksen epäloogisuus ja kunnianhimoinen laaja-alaisuus. Kaikesta tuntui paistavan läpi, että yliopiston musiikkipuoli on melko uusi koulutusohjelma. Omaa linjaa etsitään vielä. Yritetään olla hyvin akateemisia, valitettavan usein taiteellisen kypsyttelyn kustannuksella. Tuloksena sutaistuja esseitä ja puolivalmiita sivuinstrumenttitutkintoja. Toivottavasti linja jossakin vaiheessa selkenee ja uskalletaan rohkeasti päättää, halutaanko tuottaa taiteilijoita vai etnomusikologeja.

Yks upeimmista puolista Limerickin yliopistossa on erilaisten vapaa-ajan aktiviteettien valtava määrä. Kerhoja ja klubeja löytyi teatterista laskuvarjohyppyyn ja harrastusten kautta muodostuneet yhteisöt tuntuivat kehittyvän tosi tiiviiksi. Itsekin löysin monet parhaista kavereistani retkeilykerhon poluilta ja jousiammuntakerhon ampumaviivalta. Upeita ihmisiä, upeita hetkiä!

Jousiammuntakerhosta muotoutui yksi tärkeimmistä kaveriporukoista!

Minä ja muut

Kas niin, sitten lisää viisauksia, kun saan kerrankin viisastella. Monesti sanotaan, että vaihto-opiskelu ja ulkomailla asuminen tuovat esiin uusia piirteitä ihmisessä. Osittain näin varmasti onkin. Totesinhan tämän ylipitkäksi paisuvan kirjoitelman alkupuolella itsekin muuttuneeni vuoden aikana. Silti eniten hämmästelin sitä, että vaihto tuntui korostavan kullekin ihmiselle ominaisia piirteitä. Hiljaiset hiljeni, sosiaaliset antoi mennä, stressaajat stressasi vielä enemmän ja kotihiiret viihtyi kämpillä. Voi olla, että paljon tästä ajatusmallista on vaan mun omaa harhakuvaa. Itse kuitenkin huomasin ilmentäväni kaikkia luonteenpiirteitä jollakin hassulla tavalla korostetusti. Olen stressaaja. Stressasin. Olen koti-ihminen, joten päätin monesti jäädä päivän päätteeksi vaan kotiin, kun en oikein tahtonut löytää energiaa mihinkään muuhun. Tarvitsen omaa aikaa, enkä ikinä epäröinyt ottaa sitä, jos vähänkään siltä tuntui.

Parhaat synttärit! Viisi vierasta, viisi kansallisuutta!

Olen nyt miettinyt, että olisko mun vaan pitänyt mennä enemmän. Vaihtovuosi on kuitenkin niin ainutlaatuinen kokemus. Kyllähän mä siis lähes kaikkiin kotibileisiin menin, jos vaan kutsuttiin, istuskelin kavereiden kanssa pubeissa ja reissasin aina kun kalenteri ja budjetti antoi myöten. Ikimuistoisia kokemuksia kertyi satoja, mutta silti sitä murehtii, olisiko niitä voinut kertyä enemmän. Ehkä, mutta uskon olevani onnellinen ja tyytyväinen näin. Yritin kuunnella itseäni ja toimia sen mukaan. Löysin omasta mielestäni ihan hyvän keskitien, enkä kadu mitään. En vaihtais päivääkään. Suruja ja stressiä tarttee, jotta ilot ja onnistumiset maistuis vieläkin paremmalta. Enkä myöskään usko, että semmonen yhdeksän kuukauden hulabaloo olis ollu mun juttu. I did it my way.

Vaalivalvojaiset marraskuussa. Obama voitti!

Ihminen on sosiaalinen eläin. Eniten kaipaan jo nyt kaikkia niitä ystäviä ja kavereita, jotka vuoden aikana opin tuntemaan. Viimeisinä päivinä harmitti, että en pystynyt näkemään kaikkia tyyppejä kerralla, kun kavereita oli löytynyt niin eri yhteyksistä. Oon huono pitämään yhteyttä, mutta nyt on kyllä pakko ryhdistäytyä. Ystävien uskon kuitenkin olevan se kaikkein tärkein juttu, joka vaihtovuodesta jäi perinnöksi. Kaiken kruunaa se, että kontakteja on nyt lähes jokaiselle mantereelle. Tulevaisuudessa tämmöset kaverit on varmasti korvaamattoman arvokkaita. Voi nenä…Nyt iski taas haikeus. Älytöntä, kuinka paljon sitä voikaan ihmisiin kiintyä. Onneks te kaikki mun ystävät täällä Suomessa ootte olemassa! Ootte vaan niin tärkeitä, vaikka se tulee sanottua ihan liian harvoin. 

Viimeistään tämän näyn edessä tajusin olevani taas kotona. Isä ja Pummi.

Lopuksi 

On semmonen olo, että pitäis osata sanoa jotain tosi viisasta ja kaunista. Tässä sitä kuitenkin kirjoitellaan viimeistä päivitystä vaihtariblogiin. Tästä blogistakin muodostui melko tärkeä väylä omien ajatuksien ja tuntemuksien käsittelylle. Pahoittelut, jos joku koki mun ainaisten vatvomisten lukemisen ärsyttäväksi. Ehkä muutamat kiitokset voisi olla paikallaan. Ensinnäkin kiitos mun parhaille vanhemmille, jotka jakoi rakkautta (ja rahaa) koko vuoden ajan! Oli ihanaa tietää, että vaikka kaikki menis kuinka huonosti, aina on se vahvin back up olemassa. Kiitos myös korvaamattomalle siskolleni Anskulle, joka Skype-irvistelyillään onnistui aina piristämään! Kiitos kaikki mun ystävät ja kaverit Suomessa! Oli ihanaa ihan vaan vaihdella kuulumisia ja höpötellä niitä näitä aina silloin tällöin. Kiitos Ben & Jerry’s! Erityiskiitos kaikille niille, jotka oikeasti luki tätä blogia! :D

Siinäpä se. On aika. Olen onnellinen.

Viimeinen ilta. Kaikki parhaat tyypit musiikkilinjalta!

Vielä kerran, tyypit! :)

Koska lavatanssikausi lähestyy, on pakko jakaa tämmönen helmi, jonka löysin Damien Mullanen viime vuonna ilmestyneeltä "13"-albumilta. Kyllä vaan, Emma valssihan se siellä! Jotenkin hassua kuulla se noin vahvasti irlantilaistettuna. Myönnän, että mun mielestä kuulosta oikeasti hyvälle!

Jeps, pakko oli viel yks nopea päivitys heittää täältä vihreältä saarelta ennen ku palaan nauttimaan kuusimetsän tuoksusta. Rakkaat isä ja äiti saapu tänään tänne muutamaks päiväks pyörimään ja auttamaan paluumuutossa. Niiden kanssa tulee nämä viimeiset päivät reissattua linjakkaalla vuokra-Skodalla ja ehkä sitä vois myös muutaman kandikonsertin käydä siinä sivussa vilkaisemassa.

Älytöntä...Näin se vaan loppuu. Alle viikon päästä oon Suomessa ja olo saattaa olla hyvinkin epätodellinen. Palaavien vaihtareiden fiilikset tuntuu pystyvän jakamaan melko vahvasti kolmeen kategoriaan. On niitä, jotka olis voinu jäädä viel pidemmäksikin aikaa ja monesti nämä tyypit palaakin tekemään esim. maisteritutkinnon vaihtomaahan. Sitte on niitä, jotka on nauttinu vuodesta täysin siemauksin mut on silti onnellisia, kun pääsee kotiin. Lopuks on tietty ne, jotka on koko vaihtovuoden vaan lähinnä miettiny, miten päättäis päivänsä mahdollisimman kivuttomasti (kyllä vain...niitäkin on). Itse kuulunen keskimmäiseen luokkaan. Mulla on ollu uskomaton vuosi, mutta tunnen silti jollakin tavalla olevani valmis palaamaan Suomeen. Pian nähdään kaikki!

Laitan tähän viel muutaman kuvan viime viikonlopulta. Käytiin Runen kanssa pyörähtämässä Donegalissa, Irlannin pohjoisimmassa osassa. Upea reissu, vaikka vettä satoikin lauantaina seitsemän tuntia putkeen ja vaikka useaan otteesseen meinattiin törmätä karitsoihin.

Urhea menopeli kesti sekä äärimmäiset sääolosuhteet että Donegalin kärrypolut.

Slieve League, yhdet Euroopan korkeimmista rantajyrkänteistä. Vaihtelua kaipaaville tarjolla yli 600 metrin pudotus.

Rune katsastelee kesän bikinimuotia Silver Strandillä.

Donegalin korkein vuori Mount Errigal on siitä hassu, että se näyttää ihan oikealta vuorelta, vaikka korkeutta on vain noin 750 metriä.

Paljoa tätä pohjoisemmaksi ei Irlannissa oikein pääse. Kuva tosin otettu länteenpäin.

Kalkkiviivoilla

Laitetaanpas tällä kertaa vaikka tämmöstä musiikkia. Footura on aika hauska projekti, jossa on muusikoita monista muistakin mun jo hehkuttamista bändeistä (mm. Guidewires ja Olllam). Vähän erilaista irkku-hybridiä.

Vähiin käy ennen ku loppuun, sanotaan. Ei siinä auta. Alle kaks viikkoa Irlantia jäljellä. Erittäin epätodellinen olo. En ollu aikasemmin oikeen ehtiny tai halunnu ajatella vaihtovuoden loppumista, mutta nyt kokeiden loputtua todellisuus on iskenyt. Älytöntä. Mihin tää vuosi katosi? Ei tunnu yhtään siltä, että olisin ollut täällä jo yhdeksän kuukautta. Mutta siltä se kai vähän aina tuntuu, kun jokin asia loppuu. Ja sitte toisaalta jos miettii vaikka asioita jotka tapahtu viime syyskuussa, tuntuu että aikaa on kulunut pienen ikuisuuden verran. Heh, aika on hassu juttu.

Joka tapauksessa on täytynyt hiljalleen alkaa totutella siihen, että pian lähdetään. Melko tuskallista. Niin monet asiat loppuu. Ärsyttää, kun ei pysty näkemään kaikkia tärkeitä ihmisiä kerralla ja sanoa kunnolla hyvästejä. Kaikki tapahtuu vaiheittain. Toisten loppukokeet on ohi jo nyt, toisilla on vielä pari viikkoa pakertamista. Toiset lähtee Amerikkaan, toiset vaan saaren toiselle puolelle, mut ne on kaikki yhtä poissa silti. Vaikka aina vannotaan, että pidetään yhteyttä ja luotetaan nykyteknologiaan, on silti karu totuus, että suurinta osaa näistä ihmisistä en tapaa enää koskaan. Niin ei sais tietenkään ajatella. Onhan kaikki aina mahdollista!

Yritän nyt kuitenkin surkuttelun sijaan pysyä aktiivisena nää viimeset ajat. Lähden huomenna jälleen Connemaraan pariks päiväks sanomaan heipat kahdelle tärkeälle ystävälle, jotka löys just kämpän pienestä Clifdenin kaupungista. Torstaina lähdettäis sitten Runen kanssa road tripille Donegaliin. Käydään katsastamassa, miltä se kuuluisa paikallinen viulismi oikein kuulostaa. Viikon päästä vanhemmat saapuu tänne ihmettelemään, että missäs sitä on oikeen tullut vuosi vietettyä. Ehkä niidenkin kanssa vielä jossakin pyörähdetään. Pieni lomantapainen sattui siis tähän toukokuulle muodostumaan. Mikäs sen hauskempaa!

Juup...En kyllä osaa tässä nyt tällä kertaa oikein muuta sanoa. Voi olla, että seuraavalla kerralla laitetaan blogi pakettiin Suomesta käsin. Suomi...Heh, hassua...Suomen kesää odotan kyllä jo kovasti! Tuntuu, että täällä kevät ei ole maaliskuun alun jälkeen edennyt oikein minnekään. Sataa ja tuulee. Sietääkin lähteä tämmösestä paikasta! Ja se pentatoninen pienten triolien (jotka ei oikeasti edes ole trioleita) kyllästyttämä lurittelu vasta korvista ulos pursuaakin! Ja silti...Kuinka paljon tätä kaikkea tuleekin ikävä.