Vähiin käy ennen ku loppuun, sanotaan. Ei siinä auta. Alle kaks viikkoa Irlantia jäljellä. Erittäin epätodellinen olo. En ollu aikasemmin oikeen ehtiny tai halunnu ajatella vaihtovuoden loppumista, mutta nyt kokeiden loputtua todellisuus on iskenyt. Älytöntä. Mihin tää vuosi katosi? Ei tunnu yhtään siltä, että olisin ollut täällä jo yhdeksän kuukautta. Mutta siltä se kai vähän aina tuntuu, kun jokin asia loppuu. Ja sitte toisaalta jos miettii vaikka asioita jotka tapahtu viime syyskuussa, tuntuu että aikaa on kulunut pienen ikuisuuden verran. Heh, aika on hassu juttu.
Joka tapauksessa on täytynyt hiljalleen alkaa totutella siihen, että pian lähdetään. Melko tuskallista. Niin monet asiat loppuu. Ärsyttää, kun ei pysty näkemään kaikkia tärkeitä ihmisiä kerralla ja sanoa kunnolla hyvästejä. Kaikki tapahtuu vaiheittain. Toisten loppukokeet on ohi jo nyt, toisilla on vielä pari viikkoa pakertamista. Toiset lähtee Amerikkaan, toiset vaan saaren toiselle puolelle, mut ne on kaikki yhtä poissa silti. Vaikka aina vannotaan, että pidetään yhteyttä ja luotetaan nykyteknologiaan, on silti karu totuus, että suurinta osaa näistä ihmisistä en tapaa enää koskaan. Niin ei sais tietenkään ajatella. Onhan kaikki aina mahdollista!
Yritän nyt kuitenkin surkuttelun sijaan pysyä aktiivisena nää viimeset ajat. Lähden huomenna jälleen Connemaraan pariks päiväks sanomaan heipat kahdelle tärkeälle ystävälle, jotka löys just kämpän pienestä Clifdenin kaupungista. Torstaina lähdettäis sitten Runen kanssa road tripille Donegaliin. Käydään katsastamassa, miltä se kuuluisa paikallinen viulismi oikein kuulostaa. Viikon päästä vanhemmat saapuu tänne ihmettelemään, että missäs sitä on oikeen tullut vuosi vietettyä. Ehkä niidenkin kanssa vielä jossakin pyörähdetään. Pieni lomantapainen sattui siis tähän toukokuulle muodostumaan. Mikäs sen hauskempaa!
Juup...En kyllä osaa tässä nyt tällä kertaa oikein muuta sanoa. Voi olla, että seuraavalla kerralla laitetaan blogi pakettiin Suomesta käsin. Suomi...Heh, hassua...Suomen kesää odotan kyllä jo kovasti! Tuntuu, että täällä kevät ei ole maaliskuun alun jälkeen edennyt oikein minnekään. Sataa ja tuulee. Sietääkin lähteä tämmösestä paikasta! Ja se pentatoninen pienten triolien (jotka ei oikeasti edes ole trioleita) kyllästyttämä lurittelu vasta korvista ulos pursuaakin! Ja silti...Kuinka paljon tätä kaikkea tuleekin ikävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti