Nollaig Shona!

Elikkäs niinku hyvää joulua! Jokaisella kansakunnalla vaikuttaa olevan semmonen oma vähän rosoisella huumorilla höystetty joululauluhitti. Suomalaisilla se saattais olla esimerkiks Juice Leskisen Sika, mut irlantilaisilla se on ehdottomasti The Poguesin Fairytale of New York. "Happy Christmas your arse / I pray God it's our last". Jeps, näistä kuolemattomista riimeistä se varmaan löytyy se todellinen joulutunnelma. :)

Mutta siis juu, kotona ollaan taas! Ihanaa, kun on lunta ja muutenkin hyvä olo. Halusin vaan toivottaa kaikille vielä näin bloginkin kautta oikein mukavaa ja rauhallista joulua! Eip mulla muuta...Syökää suklaata!

Dublinin hulinasta...

...Laukkosken lakeuksille

Ööö...12 yötä jouluun on?

"Valtsun levylaukku"-sarjassa tänään tarjolla yhtye nimeltä The Olllam. Pakko vaan todeta, että huh. Niin rajusti tämä uusi irlantilais-amerikkalainen poppoo kolahti. Pitkästä aikaa törmäsin siihen ilmiöön, että oli pakko ostaa levy heti ensikuulemalta. Irkkua, progea ja post-rockia sekaisin. Nyt on isketty ystävääni taiteilija Petri "P. Lehtinen" Lahtista lainatakseni kermapesäkkeeseen.

Mjuu...Oon elelly mielenkiintosia aikoja tässä viime päivinä. Tullu koettua monia uusia asioita. Ensiksin oli se essee, josta Facebookissakin avauduin. Tehdyksi tuli. Sitten oli elämäni ensimmäinen (ja ehkä myös viimeinen) tinapillinäyte! :) Meni itseasissa yllättävän hyvin. Pelkäsin, että sorrun tutkintotilanteessa täysin, mut kunnialla selvittiin. Huomenna olis sitte vuorostaan luvassa pianonäyte. Silläkin saralla ollaan ensikertalaisia. Mut sitte ku se on ohi, voi alkaa taas hengittää. Viimenen rutistus, siitä tässä on enää kyse! Ollu tosi vaikee löytää työmativaatiota ku ajatukset on jo niin vahvasti joulussa ja Suomessa odottavissa ystävissä ja perheenjäsenissä. Niin sitä vaan aina kuitenki jostain saa viimeset voimanrippeet kaavittua ja sitte tuntee taas ansainneensa loman.

Viime hetken paniikkitreenit pianonäytettä varten Runen kanssa. Eihän siitä mitään tullut. Hävyttömyyksiä huuteli koskettimiensa takaa mokoma juutti. Ja minä vain herkkää valssisävelmää tapailin.

Viime viikolla oli itsenäisyyspäivä. Oli mulle tosiaan jo toinen itsenäisyyspäivä peräkkäin ulkomailla. Viime vuonna kruisailtiin Irinan kanssa Saksassa. Tänä vuonna kokoonnuttiin lähes kaikkien Limerickin yliopiston suomalaisten kanssa mun makkariin katsomaan linnan juhlia ja syömään riisipuuroa. Oli ihan hurjan hauska ilta! Miks muuten tosi monissa perinteisiksi mielletyissä suomalaisissa ruuissa on riisiä? Niinku karjalanpiirakoissa ja kaalilaatikossa? Hmm...Mietin tätä loppuillan.

Brookfield Hallin Suomiseuran itsenäisyyspäivän vastaanotolla tarjolla linnan juhlien leivonnaisia näyttöpäätteeltä sekä kasviskeittoa.

Mutta siis itsenäisyyspäivä herätti aika yllättäviä tunteita. Viime kirjotuksessani puhuin paljon piirteistä, joita oon itsestäni täällä vaihdossa löytäny. Nyt päädyin pohtimaan omaa Suomi-suhdettani. En oo ikinä ollu mitenkään hurjan isänmaallinen tai fanaattinen suomalainen, vaikka kanteletta soitankin. Suomi nyt vaan sattu olemaan se maa, johon synnyin. Tiedän toki, et se on monella tapaa yks parhaista maista maailmassa, mut en oo silti koskaan ajatellu omaa suhdettani Suomeen mitenkään sen syvällisemmin. No, nyt ajattelin ja hämmästyin, kun huomasin ajattelevani. En edelleenkään koe olevani isänmaallinen, mut jollakin lailla tajusin kuuluvani Suomeen. Ja tajusin kaipaavani monia aika abstrakteja asioita Suomessa. Vähän niinku tunnelmia. Semmosia, jotka saa tuntemaan, et mä kuulun tänne. 

Oon jutellu mun hyvän tanskalaisen kaverin Runen kanssa täällä paljon irlantilaisesta kulttuurista ja sen eroista skandinaaviseen kulttuuriin verrattuna. Ollaan molemmat monesti ärsyynnytty irlantilaisten rennosta ja huolettomasta "ei sillä niin väliä"-asenteesta. Rune jopa uskaltautui kutsumaan irlantilaisia laiskoiksi. :) No, en nyt ehkä sanois ihan niinkään, mut aika paljon lupsakammin täällä tallustellaan vaikkapa Suomeen verrattuna. On se vaan käsittämätöntä, miten kiinteästi ja erottamattomasti kasvuympäristön kulttuuri vaikuttaa ihmiseen. Huomaan ärsyyntyväni huolettomasta asenteesta, vaik koenkin olevani aika joustava. Niin se vaan menee. Mut en silti usko, et ne on ensisijassa tämmöset konkreettiset asiat, jotka saa tuntemaan, et kuuluu jonnekin. Ne on just näitä sarjassamme "miltä viljapelto tuoksuu elokuisena yönä" tai "miltä pakkaslumi kuulostaa kenkien alla".

Niin...Luovuutta ei pidättele mikään. Tässä kansanmusiikkiopiskelijoiden taidonnäyte. Kovin samantapaisia ovat huvit muistaakseni Musiikkitaloakin.

Anteeks. En oikeen tiedä mitä yritän sanoa. Meni vähän tämmöseks verbaaliripuliks. Ehkä tää on viel semmonen "work in process"-ajatusketju. Tämmönen melko itsetutkiskeleva otehan tässä blogissa on muutenkin välillä ollut. Mut siis juu...Nyt tiedän kuuluvani Suomeen ja oon alkanu ymmärtää, mitä on olla suomalainen, vaik tiedänkin, että se johtuu vaan siitä, että synnyin Suomeen. Voisin yhtä hyvin olla intialainen. Tai joku muu. Suosittelen ulkomailla asumista kaikille! Tuo aika hauskoja ajatuksia päähän. Kuten ystäväni Juuso Ghanasta palattuaan totesi: "Niin pitkälle piti lähteä, et tajus, et nekin elää siellä vaan omaa elämäänsä". Niinpä...Mikä siitä suomalaisesta elämästä tekee yhtään sen huonompaa? Vaikka mullakin on tosi kova Irlanti-hype koko ajan päällä, niin tää on vaan näiden ihmisten elämää täällä.

Jos tää suomalaisuuspohdinta onkin vähän viel työn alla, niin keksin tässä just ratkaisun mun musiikkiongelmaan. Tarviin ihan tosi rikkaan ja uraorientoituneen vaimon. Semmosen, joka maksaa kaikki mun poikkitaiteelliset projektikokeilut ja antaa mun tehdä kotona musiikkia silloin kun se on töissä. Yhteydenottoja odotellaan!

Kampuksen keskusaukio sai jouluvalot. Brown Thomas (synkkä hahmo etuoikealla) murjottaa silti.

Lauantaina lähdetään kaverin kanssa muutamaks päiväks kiertelemään Kaakkois-Irlantia vuokra-autolla. Viikon päästä pariks päiväks Dubliniin jouluostoksille (nyt on viimeset mahdollisuudet laittaa joululahjatoiveita tulemaan) ja sitte Suomeen! Kohta näkyy!

Feels Like Home

Varastin tämänkertaisen bloggauksen otsikon Norah Jonesilta. Feels Like Home on hieno levy ja sen avausraitaa, Sunrisea, tuli kuunneltua aika paljon sillon ku muutin ekaan omaan asuntoon. Biisistä tulee aina kodikas olo ja tuntu siltä, et se sopis tän päivityksen teemabiisiks. Mjuu...Tajusin tuossa juuri, että siitä taitaa olla hetki, ku viimeks kirjottelin oikeasti siitä, miten mun elämä täällä menee. On tullu höpistyä retkeilystä ja vähän niin sanotusti epävirallisemmista asioista. Nyt kuitenkin ajattelin ihan vaikka sitten vaan itsetutkiskelun vuoksi kertoa, mitä mulle kuuluu.

Limerick on tosiaan hiljalleen alkanu tuntua, noh, kodilta. Eipä sille taida muuta termiä olla. Muistan ku loppukesästä meillä oli semmonen vaihtoon lähtevien info SibA:lla ja taideyliopistojen pappi puhu siitä, että uus elinympäristö kannattaa vaan ottaa rohkeesti haltuun heti alusta alkaen. Sitte saattaa jossain vaiheessa yllättää itsensä ajattelemasta että hei, täähän on koti minne oon tässä kävelemässä. Oon ite nyt sitte viime aikoina kellunut paljonkin semmosissa ajatuksissa.

Niin pitkä ja suora on vaihtarin koulutie.

Mulle se kodikas fiilis on löytyny aika vahvasti rutiinien kautta. Tykkään pienistä asioista, jotka jäsentelee arkea ja luo semmosta tiettyä turvallisuutta. Tykkään syödä aamupalaa samalla ku katon lastenohjelmia iiriks. Tuntuu myös hyvältä kävellä joka aamu samaa reittiä yliopistolle ja mahdollisesti törmätä siihen outoon mummoon, joka aina joskus istuskelee meidän kiviaidalla (on tosin mummo nyt säiden kylmetessä vähän hyytyny). Kampuksella taas vastaan kävelee monesti vanhalta ja väsyneeltä näyttävä mies, jonka perässä lyllertää vanhalta ja väsyneeltä näyttävä koira. Kampuksen koirat on muutenkin aika letkeitä. Siel pyörii siis yllättävän paljon koiria vapaana. Ne hengailee vaan.

Tämä collage-koira päätti sitten parkkeerata suoraan yliopiston kirjaston pääovien eteen. Eipä siinä muuta sitten...

Koululla asiat on menny aika jees. Meininki on tosiaan vähän erilainen ku Suomessa, mut kaikki on kuitenki aina jotensakin järjestyny. Nyt jo muutamia vuosia taiteilijoiden parissa elelleenä on oppinu ottamaan rennosti ja luottamaan siihen, että jollakin ihan älyttömällä tavalla sieltä kaaoksesta aina kasvaa valmiita kokonaisuuksia. Aika vahvasti tää tuli jälleen koettua tällä viikolla, ku meillä oli bänditutkinto. Ohjelmisto oli viel edellisenä päivänä ihan hajalla ja mukaan oltiin viel änkeemässä tanssijoita ja vaikka mitä. Niin sitä sitte kuitenki esityspäivän aamuna vaan saatiin homma pakettiin ja tutkinnossa soitettiin biisit paremmin ku koskaan. Tanssijoitakaan ei kovasta yrityksestä huolimatta saatu tiputettua.

Syksyn aikana koululla kävi konsertoimassa muun muassa kitaravelho Clive Carroll. Eipä siinä voinu muuta ku vaan monttu auki ihmetellä ku jäbä rapsuttelee. Oli aika etuoikeutettu olo.

Oon tosi onnellinen, et päätin sillon joskus lähtee vaihtoon koko vuodeks, enkä vaan syksyks. Tuntuu, et oikeestaan nyt vasta oon päässy systeemeihin sisälle ja tiiän miten hommat toimii. Myös ne kaverit, joista oikeesti tuntee välittävänsä ja joiden kanssa haluu olla, on alkanu löytyä vasta viime aikoina. Lähinnä pyörin muiden musiikkityyppien ja jousiampujien kanssa. Tänään oli muuten taas jouskarikilpailut. Meni aika hyvin, vaik ampuminen oli kaikkee muuta ku rentoa. Sain silti rikottua maagisen 400 pisteen rajan 60 nuolen kisassa, mikä oli tavoitteenakin. Tuloksella 404 irtos hopeeta vaistojousisarjassa. Oon kyllä ihan höpsöllä tavalla hurahtanu jousiammuntaan täällä. Tykkäsin siitä siis ihan hurjasti Suomessakin, mut täällä siihen on löytyny kavereiden kautta viel semmonen tosi vahva sosiaalinen ulottuvuus.

Jouskarikisat Carlowssa. Corkin joukkueella oli aika pahis paidat.

Vaik onkin ehkä latteinta ikinä sanoa, et vaihdossa oppii aika paljon ittestään, niin joudun antautumaan ja myöntämään, et se on totta. Mä oon löytäny uusia piirteitä ittestäni ja oon myös alkanu tarkailla "vanhoja" piirteitä uudella tavalla. Oon jo melko pitkään tienny olevani jonkinasteinen perfektionisti, semmonen pikkutarkka pilkunviilaaja. Se on oikeestaan yks niistä isoimmista syistä, minkä takia musiikin opiskelu tuntuu monesti aivan hemmetin pahalta. Uskon, että en ikinä saavuta musiikissa semmosta tasoa, joka täysin tyydyttäis mua, mikä sitte taas edelleen tappaa motivaatiota, ku ajattelen, et mitä väliä, ku en kuitenkaan koskaan pysty tekee semmosia asioita, joita haluisin pystyy tekemään. Tämmönen ajattelu puolestaan sitten taas hidastaa ja vaikeuttaa edistymistä. Aika tanakka noidankehä siis, sanoisin. Vaik rakastan musiikkia ja sen opiskelemista, tunnen jossain aika syvällä, et jotain on pahasti pielessä. Teen koko ajan paljon töitä tän ongelman selvittämiseks.

Oon myös uudella tavalla alkanu tajuta, kuinka paljon mun semmonen neuroottinen kontrolloinnin tarve vaikuttaa mun arkeen ja mielialoihin. Saan tosi paljon hyviä tuntemuksia siitä, ku tiiän, että hallitsen jokaista pientä asiaa mun elämässä. Astun nyt askeleen mukavasti tähän peilin eteen jotta voin tarttua hammasharjaani, joka on aina samalla tavalla mukissa hyllyllä. Asettelen tiskatut lautaset samassa järjestyjsessä kuivumaan kuivaustelineelle jotta sitten aamulla on helppo laittaa mikropuurot tulemaan. Järjestelenpä treeniluokkani nyt kivasti siten, että jokainen tuoli on seiniin nähden suorassa kulmassa ja laukkuhan menee tuohon tuolin vasemman etujalan viereen ja kitarakotelon asettelen mukavasti näin tähän tuolin eteen - niin että kotelon saa helposti auki ja että oikean jalan saa nostettua näppärästi kotelon  päälle, jolloin soittoasennosta tulee huomattavasti ergonomisempi. Oon huomannu, et jos kaikki tämmöset pienet asiat napsahtaa kohdalleen, oon illalla nukkumaan mennessäni paljon onnellisempi, kuin jos jokin on menny pieleen. Ärsyttävää.

"Täh?! Ai miten niin me muka ollaan kaikki yliluonnollisen hilpeitä punapäitä?"

Jeps...Se olis muuten joulukuu. Kai se nyt jo on luvallista alottaa joulunodotus. Mul ei tosin oo ees joulukalenteria. Viel pitäs selättää yks essee ja kolme soittonäytettä, mut sitte tää lähtis hetkeks Suomeen levähtämään. Vaik oon nauttinu joka hetkestä täällä, tunnen silti monesti olevani aika uupunut ja väsynyt. Taidan olla pienen Suomi-loman tarpeessa. :)


Päivän Ben & Jerry's

Strawberry Cheesecake ****

Strawberry Cheesecake Ice Cream with Strawberries & a Thick Graham Cracker Swirl

Iloinen yllätys! Ajattelin lähinnä, että pakko kai tätäkin on joskus kokeilla, mutta sehän toimi! Mansikkajäätelö muodostaa herkullisen perustan ja taikinajuovat tuovat mukavasti rytmiä ja ilmettä, asennettakin.