Ööö...12 yötä jouluun on?

"Valtsun levylaukku"-sarjassa tänään tarjolla yhtye nimeltä The Olllam. Pakko vaan todeta, että huh. Niin rajusti tämä uusi irlantilais-amerikkalainen poppoo kolahti. Pitkästä aikaa törmäsin siihen ilmiöön, että oli pakko ostaa levy heti ensikuulemalta. Irkkua, progea ja post-rockia sekaisin. Nyt on isketty ystävääni taiteilija Petri "P. Lehtinen" Lahtista lainatakseni kermapesäkkeeseen.

Mjuu...Oon elelly mielenkiintosia aikoja tässä viime päivinä. Tullu koettua monia uusia asioita. Ensiksin oli se essee, josta Facebookissakin avauduin. Tehdyksi tuli. Sitten oli elämäni ensimmäinen (ja ehkä myös viimeinen) tinapillinäyte! :) Meni itseasissa yllättävän hyvin. Pelkäsin, että sorrun tutkintotilanteessa täysin, mut kunnialla selvittiin. Huomenna olis sitte vuorostaan luvassa pianonäyte. Silläkin saralla ollaan ensikertalaisia. Mut sitte ku se on ohi, voi alkaa taas hengittää. Viimenen rutistus, siitä tässä on enää kyse! Ollu tosi vaikee löytää työmativaatiota ku ajatukset on jo niin vahvasti joulussa ja Suomessa odottavissa ystävissä ja perheenjäsenissä. Niin sitä vaan aina kuitenki jostain saa viimeset voimanrippeet kaavittua ja sitte tuntee taas ansainneensa loman.

Viime hetken paniikkitreenit pianonäytettä varten Runen kanssa. Eihän siitä mitään tullut. Hävyttömyyksiä huuteli koskettimiensa takaa mokoma juutti. Ja minä vain herkkää valssisävelmää tapailin.

Viime viikolla oli itsenäisyyspäivä. Oli mulle tosiaan jo toinen itsenäisyyspäivä peräkkäin ulkomailla. Viime vuonna kruisailtiin Irinan kanssa Saksassa. Tänä vuonna kokoonnuttiin lähes kaikkien Limerickin yliopiston suomalaisten kanssa mun makkariin katsomaan linnan juhlia ja syömään riisipuuroa. Oli ihan hurjan hauska ilta! Miks muuten tosi monissa perinteisiksi mielletyissä suomalaisissa ruuissa on riisiä? Niinku karjalanpiirakoissa ja kaalilaatikossa? Hmm...Mietin tätä loppuillan.

Brookfield Hallin Suomiseuran itsenäisyyspäivän vastaanotolla tarjolla linnan juhlien leivonnaisia näyttöpäätteeltä sekä kasviskeittoa.

Mutta siis itsenäisyyspäivä herätti aika yllättäviä tunteita. Viime kirjotuksessani puhuin paljon piirteistä, joita oon itsestäni täällä vaihdossa löytäny. Nyt päädyin pohtimaan omaa Suomi-suhdettani. En oo ikinä ollu mitenkään hurjan isänmaallinen tai fanaattinen suomalainen, vaikka kanteletta soitankin. Suomi nyt vaan sattu olemaan se maa, johon synnyin. Tiedän toki, et se on monella tapaa yks parhaista maista maailmassa, mut en oo silti koskaan ajatellu omaa suhdettani Suomeen mitenkään sen syvällisemmin. No, nyt ajattelin ja hämmästyin, kun huomasin ajattelevani. En edelleenkään koe olevani isänmaallinen, mut jollakin lailla tajusin kuuluvani Suomeen. Ja tajusin kaipaavani monia aika abstrakteja asioita Suomessa. Vähän niinku tunnelmia. Semmosia, jotka saa tuntemaan, et mä kuulun tänne. 

Oon jutellu mun hyvän tanskalaisen kaverin Runen kanssa täällä paljon irlantilaisesta kulttuurista ja sen eroista skandinaaviseen kulttuuriin verrattuna. Ollaan molemmat monesti ärsyynnytty irlantilaisten rennosta ja huolettomasta "ei sillä niin väliä"-asenteesta. Rune jopa uskaltautui kutsumaan irlantilaisia laiskoiksi. :) No, en nyt ehkä sanois ihan niinkään, mut aika paljon lupsakammin täällä tallustellaan vaikkapa Suomeen verrattuna. On se vaan käsittämätöntä, miten kiinteästi ja erottamattomasti kasvuympäristön kulttuuri vaikuttaa ihmiseen. Huomaan ärsyyntyväni huolettomasta asenteesta, vaik koenkin olevani aika joustava. Niin se vaan menee. Mut en silti usko, et ne on ensisijassa tämmöset konkreettiset asiat, jotka saa tuntemaan, et kuuluu jonnekin. Ne on just näitä sarjassamme "miltä viljapelto tuoksuu elokuisena yönä" tai "miltä pakkaslumi kuulostaa kenkien alla".

Niin...Luovuutta ei pidättele mikään. Tässä kansanmusiikkiopiskelijoiden taidonnäyte. Kovin samantapaisia ovat huvit muistaakseni Musiikkitaloakin.

Anteeks. En oikeen tiedä mitä yritän sanoa. Meni vähän tämmöseks verbaaliripuliks. Ehkä tää on viel semmonen "work in process"-ajatusketju. Tämmönen melko itsetutkiskeleva otehan tässä blogissa on muutenkin välillä ollut. Mut siis juu...Nyt tiedän kuuluvani Suomeen ja oon alkanu ymmärtää, mitä on olla suomalainen, vaik tiedänkin, että se johtuu vaan siitä, että synnyin Suomeen. Voisin yhtä hyvin olla intialainen. Tai joku muu. Suosittelen ulkomailla asumista kaikille! Tuo aika hauskoja ajatuksia päähän. Kuten ystäväni Juuso Ghanasta palattuaan totesi: "Niin pitkälle piti lähteä, et tajus, et nekin elää siellä vaan omaa elämäänsä". Niinpä...Mikä siitä suomalaisesta elämästä tekee yhtään sen huonompaa? Vaikka mullakin on tosi kova Irlanti-hype koko ajan päällä, niin tää on vaan näiden ihmisten elämää täällä.

Jos tää suomalaisuuspohdinta onkin vähän viel työn alla, niin keksin tässä just ratkaisun mun musiikkiongelmaan. Tarviin ihan tosi rikkaan ja uraorientoituneen vaimon. Semmosen, joka maksaa kaikki mun poikkitaiteelliset projektikokeilut ja antaa mun tehdä kotona musiikkia silloin kun se on töissä. Yhteydenottoja odotellaan!

Kampuksen keskusaukio sai jouluvalot. Brown Thomas (synkkä hahmo etuoikealla) murjottaa silti.

Lauantaina lähdetään kaverin kanssa muutamaks päiväks kiertelemään Kaakkois-Irlantia vuokra-autolla. Viikon päästä pariks päiväks Dubliniin jouluostoksille (nyt on viimeset mahdollisuudet laittaa joululahjatoiveita tulemaan) ja sitte Suomeen! Kohta näkyy!