Puoli kuuta peipposesta

Näin se vain kuulkaas on, että kevät on saapunut Limerickiin! Viimeisen reilun viikon aikana ollaan täällä nimittäin saatu nauttia mukavan aurinkoisista ja jopa oikeastikin lämpimistä päivistä. Vähän hassu olo, kun puut alkaa hiljalleen vihertää ja pientareille putkahtelee voikukkia jo helmikuun loppupuoliskolla. Mut niin se vaan menee täälläpäin maailmaa. Talvi ei tuu kunnolla ollenkaan ja kevät alkaa siitä, mihin vähän pitkitetty syksy loppuu. En valita. Täytyy vain varoa, ettei keväinen fiilis saa yliotetta. Vielä olis yli puolet tästä lukukaudesta kuitenkin kouluhommien puolesta selätettävänä.

Tältä näyttää kevät Castletroyssa.

Orastavan kevään kunniaksi voisin tällä kertaa esitellä uusimman ihastukseni musiikkirintamalta. Caoimhín Ó Raghallaigh on irlantilainen viulisti, jolla on paitsi melko vaikeastilausuttava nimi, myös uskomattoman upea oma soundi, joka aika pitkälti muodostuu Hardangerin viulun ja irkkuperinteen hunajaisesta yhdistelmästä. Tuolla linkitetyllä pätkällä kaveri vetäisee biisin islantilaisen, muun muassa Sigur Rós:n kanssa paljon yhteistyötä tehneen, Amiina-yhtyeen kanssa. Ei voi mennä pieleen. Hurjan kaunista musiikkia! Ainakin mun mielestä. Mut mä oonkin aina ollut aika kova post-rock- ja minimalismi-mies. Heh...Minimalismi-mies...Hauska sana.

Aurinkoiset jamit eräänä kauniina sunnuntai-iltapäivänä. Koulu oli suljettu sähkökatkoksen vuoksi, joten oli pakko soittaa ulkona. :)

Tämänkertaisessa filosofiaosuudessa voisin puolestaan pureutua mua jo hetken vaivanneeseen pieneen ikäkriisiin. Ajauduin jälleen hieman syvemmälle kriisin syövereihin reilu viikko sitten, kun mulla oli synttärit. Oon nyt 24-vuotias. Noin, nyt se on sanottu äänen. Mutta miksi ihmeessä sen sanominen tuntuu niin pahalta? Jotenkin vaan uusi ikänumero on vuosi vuodelta vaikeempi hyväksyä. Monella tavalla 24-vuotias ei oo enää nuori. Teinivuodet on loppunu jo hetki sitten, yliopisto-opintojen loppusuora häämöttää ja pitäis jotenkin osata ottaa niin sanotusti elämä haltuun. Oppia ottamaan vastuuta. Kukaan ei enää oikeen tuu sanomaan, mitä pitää tehdä eikä minkään auktoritettin tai instituution taakse voi enää piiloutua. On vähän niinku alaston olo.

Viime viikolla tuli käytyä ihan oikeassa hurling-ottelussa. Älytön laji...

Yks isoimmista ikäkriisiä pahentavista jutuista on ehkä taiteen opiskelu. Tuntuu pahalta, kun ei oo enää nuori lupaus tai lahjakkuus. Nyt pitäis jo osata. Uuden oppiminen hidastuu koko ajan ja kehittyminen vaatii aina vaan raskaampaa työtä. Monta kertaa mietin, että tällanenko muusikko musta tuli. Sitä ajattelee vaan koko ajan kaikkia niitä muusikoita, jotka mun ikäsinä oli uriensa huipuilla ja kuoli sitten sopivasti 27-vuotiaina. Itestä vaan tuntuu, että ei oo vielä päässy ees kunnolla alkuun tai että nythän tässä vasta tajuaa, kuinka mahdottomasti on opittavaa. Ja se vaan tuntuu lyövän kovemmin maahan. Ja sitten kysyy itseltään, että miks on koko ajan semmonen "jarrut päällä" -olo. Miksei vaan tee ja elä ja anna palaa? Mitä ihmettä sitä oikeen odottaa? Että jostain putkahtaa joku joka sanoo, että "näin sun pitää tehdä", tai että "noin, nyt oot valmis tekemään taidetta". Himskatti...Tulee melkeen vihaiseks.

...mutta aika hurja oli meininki tämän viikonlopun jouskarikisoissakin. Valtaisaa draamaa, kun mitallisijoja ratkottiin kaksinkamppailuilla.

Sitä kuitenkin tajuaa vanhenemisen myötä aina vaan vahvemmin olevansa kuolevainen. Niin kovasti haluais tarttua hetkeen ja tehdä, luoda! Mut sitten vaan möllöttää ja ihmettelee. Mulle on tullu jopa sellasia pelottavia visioita, että joskus vanhana kadun sitä, kun en vaan antanu mennä. En halua sellasta. Mut en vaan tällä hetkellä myöskään osaa sanoa, että mitä voisin tehdä tommosten ajatusten ehkäisemiseks. Löytyykö se vastaus siitä, että treenaa yksikseen soittamista monta tuntia päivässä? Vai oisko se semmonen perusduuni pitäny tehdä jo 12-vuotiaana? Pitäiskö nyt olla jo siinä luomisvaiheessa? Pitäiskö vaan piru vieköön tehdä demo-levy ja lähettää levy-yhtiöille ja toivoa, että pääsis elämään muusikon unelmaa? Vai pitäiskö pitää ihan täys välivuosi ja vaan säveltää tai vaikka kirjottaa romaani ja sitä kautta jättää jotain konkreettista itsestään tähän maailmaan elämään? Vai pitäiskö hankkia joku ihan vaan tavallinen" 40 tuntia/viikko" -ammatti ja sitte tehdä sillä kuuluisalla "omalla ajalla" sitä mitä haluaa ilman paineita. Liian monet asiat kiinnostaa, eikä mihinkään oikeen uskalla täysillä tarttua, kun pelkää, että silloin menettää mahdollisuuden niihin muihin.

Heh, onpa hassua, kuinka älyttömiä ajatuksia sitä päässä aina pyöriikin. Ja silti sieltä pohjalta löytyy aina pieni hiukkanen järkeä ja totuutta. Elämiä on kuitenkin vaan yksi ja olis mahtavaa, että sitten kun sitä joskus kelailee omaa elämäänsä taaksepäin, vois todeta, että hyvinhän tää meni. Tai että sainpas tehtyä ja onnistuinpas. Ja että tuntis, että käytti elämänsä semmoseen, mistä oikeasti nautti koko sydämellään. Toteutti intohimoaan. Toivottavasti niin kävis...Toistaiseksi kuitenkin ahdistaa hieman, kun en tiedä, miten tuohon päämäärään pääsisi. Loppukevennykseksi jäätelöä.

Paras synttäriyllätys!

Päivän Ben & Jerry's

Cherry Garcia *** 

Cherry Ice Cream with Cherries & Fudge Flakes

Piristävä, raikas ja toimiva. Kirsikkajäätelön ja suklaapalojen yhdistelmä on onnistunut. Kirsikka maistuu sopivan miedosti, eikä ”purkkikirsikkamaista” fiilistä tule. Jälleen vain yllätyksettömyys jäi kaivertamaan.