Päätin jo jokunen aika sitten, että mun viimeisen blogikirjoituksen tunnusbiisi on Radical Face:n Welcome Home. Ensinnäkin siksi, että siinä lauletaan kotiin palaamisesta. Toiseksi siksi, että tästä biisistä muodostui yllättävän tärkeä osa mun vaihtovuotta. Tuli kuunneltua monesti muun muassa pyykkipäivinä. Kolmanneksi siksi, että kappaleen haikea tunnelma kuvastaa aika hyvin mun tänhetkisiä fiiliksiä. Osasin siis melko hyvin jo Irlannissa aavistaa, miltä musta kotiinpaluun jälkeen tuntuu. Tän viimeisen blogipäivityksen kuvat on puolestaan eräänlainen all stars –kokoonpano vuoden aikana otetuista kuvista, ja yritän osaltaan myös niiden kautta tiivistää vaihtovuoden kompaktiin pakettiin.
Ring of Kerry joulukuussa. Tiffaney onnistui nappaamaan aika hienon otoksen! |
Jepsistä…Olen siis palannut kotiin. Oon tässä nyt jo parin
päivän ajan yrittänyt selvitellä ajatuksia Laukkosken lakeuksilla. Oon ehtinyt
käydä jo mummolla, serkun lapsen ristiäisissä ja kalassa. Oon pessy viis
koneellista pyykkiä. Irlannin pölyt sai kyytiä. Oon istunut saunan jälkeen
terassilla ja yrittänyt syöttää naapurin lehmille voikukkia. Eivät syöneet. Oon
kaivannut tätä kaikkea hurjan paljon. Tuntuu kodilta. Ja silti tuntuu myös…öö…Miltäköhän
musta tuntuu? Tosi ristiriitaiselta ainakin. Oon jollakin aika oudolla tavalla
ihan mahdottoman onnellinen ja valtavan surullinen samaan aikaan. Irlantiin vaan
jäi niin paljon. Ystäviä, paikkoja, tunnelmia ja muistoja. Jos sitä kaikkea
yrittää ajatella, tuntuu, että pää hajoaa tunnekuohun alle. Menee tovi, ennen
ku kaiken saa käsiteltyä. Ja samalla oon vaan niin ilonen, että saan taas olla
Suomessa ja että saan taas pian tavata kaikki rakkaat ystävät ja kaverit
koulusta ja Lintsiltä. Rakkauden kesä 2013.
Jos yksi ystävä pitäisi mainita, olis se Rune. Tässä vietetään St. Patrick's Day:tä asianmukaisessa varustuksessa. |
Kaiken vois ehkä tiivistää toteamalla, että olo on kuin
hobitilla Sormusten herran lopussa. Miten jatkaa eteenpäin, kun tietää, että
paluuta entiseen ei enää ole? Vaihto muuttaa ihmistä. Mä lähdin vaihtoon
yhdenlaisena ja tulin pois toisenlaisena. Oon toki edelleen Valtteri (vaikka
nimen vaihtaminen Patrickiin välillä houkuttelikin), mutta tunnen jopa itse,
että jotakin on muuttunut. Toivon ja uskon, että suurin osa muutoksesta on vaan
hyvästä. Oon luultavasti hieman avarakatseisempi ja suvaitsevaisempi kuin
ennen. Irlantilainen kulttuuri on ehkä muovannut vähän mun sosiaalista
käyttäytymistä ja uudet ystävät ympäri maailmaa on tuonut mun ajattelutapoihin
lisää perspektiiviä. Olo on kypsempi ja uskon olevani taas vähän vahvempi
tulevaisuuden ongelmien ja haasteiden edessä. Heh, kuulostaapas fiksulta. J
Voi sitä musiikin määrää...Etsi kuvasta Valtteri! :) |
Mitä muuta vaihtovuodesta sitten jää käteen? Todennäköisesti
pystyn antamaan ”oikean” vastauksen vasta vuosien päästä, kun olen oppinut
ymmärtämään kokemusten todellisen arvon. Ajattelin kuitenkin jo nyt yrittää
hieman höpötellä aiheesta. Rakastan vielä Irlannissa vietetyn vuoden jälkeenkin
järjestelmällisyyttä ja kategorisoimista. Tuumailin siis, että voisin jakaa
kokemukseni kolmeen luokkaan: Irlanti ja irlantilaiset, vaihto-opiskelu sekä
hieman filosofisempi ”Minä ja muut”. Jo tässä vaiheessa on annettava
verbaaliripulivaroitus.
Irlanti ja irlantilaiset
Irlanti on mun mielestä uskomattoman kaunis maa. Donegalit,
Connemarat ja Kerryt tuli vuoden aikana kierreltyä melko tehokkaasti ja
jokainen kolkka tuntu aina vaan tarjoavan upeita maisemia ja ainutlaatuista
luontoa. Kukkuloita, laaksoja, rantajyrkänteitä ja nummia. Ehkä se
irlantilaisen maiseman viehätys perustuu osittain juuri siihen, että meillä
Suomessa ei oikein ole mitään vastaavaa. En siis meinaa, että suomalainen
luonto olisi jotenkin huonompaa. Irlanti on vain erilainen ja siksi niin
kiehtova.
Näitä maisemia tulee ikävä. Kuva Killarneyn kansallispuistosta. |
Toinen ihana piirre Irlannissa, jota meillä täällä Suomessa
ei oikein ole, on paikallinen kyläkulttuuri. Niitä suoraan postikorteista
repäistyjä pieniä kyliä, joissa on juuri vain se joki, silta, pubi ja
postitoimisto, tuntuu Irlannissa riittävän loputtomiin. Donegal Town, Tuam, Dingle…listaa
voisi jatkaa koko päivän. Jokaiseen reitin varrelle sattuneeseen kylään olisi
voinut jäädä koko viikoksi ja tavallaan oonkin tosi kateelliinen Maitreyalle ja
Patrickille, mun kahdelle amerikkalaiselle kaverille, jotka päättivät muuttaa
ainakin puoleksi vuodeksi pieneen Clifdenin kaupunkiin Connemarassa. He
tuntuivat löytäneet sieltä pienen palan paratiisia.
Maitreya ja Patrick opetti mulle tietämättään aika paljon elämästä. Kuva Connemarasta pääsiäisen aikoihin. |
Irlantilaiset on hassuja. Ne on ihanan ystävällisiä,
sosiaalisia ja kohteliaita. Kauppojen kassoilla, ravintoloissa ja ihan vaan
kaduillakin näki aina hymyileviä kasvoja ja kuuli huomaavaisia sanoja. Yhtäkään
ikävää irlantilaista en tainnut tavata. Keskustelukulttuuriin kuuluu, että
kysellään aina kuulumiset ja jutellaan muutenkin hetki niistä näistä. Jos
sattui kuitenkin kysymään jostakin keskustelukumppania kovasti kiinnostavasta
aiheesta, hukkui monesti puhetulvan alle. Joskus mietinkin, että onko
irlantilainen keskustelukumppanini kiinnostunut minusta vain siksi, että
pääsisivät vastavuoroisesti puhumaan itsestään. Ehkä kaikki olikin siis vain
kulttuurin luomaa kiiltävää pintaa eikä todellista ystävällisyyttä ollutkaan
olemassa. Noh, niin tai näin, opin pienen alkukankeuden jälkeen nauttimaan
irlantilaisesta sosiaalisuudesta kovasti. Vaikka olenkin aina ollut sitä
mieltä, että myös suomalaista tuppisuuta täytyy puolustaa eräänlaisena
kulttuuriaarteena, voisi irlantilaisesta keskustelukulttuurista edes joitakin
ulottuvuuksia yrittää upottaa myös suomalaiseen käytöskoodistoon. Jos vaikka
aluksi sovitaan, että kaikki alkaa hymyilemään kaikille asiakaspalvelijoille.
Ehkä asiakaspalvelijat oppii sitä kautta hymyilemään myös takaisin.
Irlannissa vietin ekaa kertaa Halloweenia. Tämmöiset kurpitsat taiteiltiin naapurissa asuneen portugalilaisen Anan kanssa! :) |
Ei niin hyvää etteikö jotain huonoakin. Irlantilaisia tuntuu
nimittäin vaivaavan skandinaavisesta näkökulmasta katsottuna pieni
välinpitämättömyys, huolimattomuus ja epäjärjestelmällisyys. Näistä piirteistä
olenkin tainnut puhua blogissa aiemminkin. Pelkällä lomamatkalla tämä tapa
suhtautua asioihin melko kevyesti saattaa tuntua ehkä vain ihan rentouttavalta.
Jos Irlannissa kuitenkin oleskelee hieman kauemmin, tai yrittää saada jotakin
aikaan, alkaa kärsimättömämpää helposti ärsyttämään, kun ihmiset tulee myöhässä
tapaamisiin, kun bussit ei kuljekaan tai kun talot on rakennettu vähän
sinnepäin, jolloin jo noin viisivuotiaassa kompleksissa saattaa olla homeongelma.
Itse taas joudun hieman nolostellen myöntämään, että aloin etenkin vaihtovuoden
loppuaikoina ilmentämään irlantilaista epätäsmällisyyttä jo melko
huolestuttavissa määrin. Kesän aikana on yritettävä tehdä parannus.
Vaihto-opiskelu
Vaihto-opiskelu on käymisreaktion jälkeen ehkä maailman
hienoin ilmiö! Olen sanonut ennenkin, ja sanon varmasti vielä monesti
jatkossakin, että suosittelen vaihtoa kyllä ihan kaikille! Omalla kohdallani
uskon myös, että Limerick oli aika hyvä paikka lähteä vaihtoon. Oikeastaan
Limerickin ainoa huono puoli oli Limerick itse. Yliopiston kampus oli ehkä
kaunein näkemäni koulualue. Limerickin kaupunki oli sitten puolestaan hieman
pöllähtänyt. Kelttitiikerin aikana rakennettiin kovaa ja homma luisti. Sitten
iski velkakriisit ja systeemi hajosi käsiin. Tuloksena tyhjiä asuntoja,
rapistuneita julkisivuja, rikollisuutta ja murheellisia ihmiskohtaloita.
Etenkin talven aikana keskusta oli todella harmaa ja ankea. Mutta kampuksen
kauneus siis kompensoi kaiken!
Kampus. Sillan yli tuli muutaman kerran kuljettua. |
Opetuksen taso Limerickin yliopiston musiikkipuolella oli
ok. Kuten kaikissa kouluissa, myös Limerickissä jotkut opettajat oli
mielettömiä ja jotkut sitten hieman vaatimattomampia. Parasta antia olivat
vierailevat luennoitsijat ja opettajat, koulukonsertit sekä master classit.
Erityisesti kitarapuolella oli aika jykevä meno. Sessioita kävi koululla
heittämässä muun muassa Donough Hennessy, Clive Carroll ja Steve Cooney.
Konsertoimassa kävikin sitten John Doylen ja Tommy Emmanuelin kaltasia staroja.
Ei jättänyt kylmäksi!
Retkeilykerhon mukana kulkeuduin paikkoihin, joihin en muuten olisi milloinkaan päätynyt. Tässä lähdetään valtaamaan Irlannin korkeinta vuorta. |
Oon tainnu tästäkin joskus jo mainita, mutta mua siis vähän
harmitti, että otin opiskelun yliopistolla melko tosissaan. Mulla oli
ajatuksena tehdä vaihtovuodesta semmonen puolittainen välivuosi, mutta
päädyinkin pakertamaan melko uuvuttavia määriä. Työtaakkaa lisäsi osaksi tietty
kieli, joka teki erityisesti lukuaineista raskaita, mutta suurin syy kovalle
työtahdille oli silti ehkä opetuksen epäloogisuus ja kunnianhimoinen
laaja-alaisuus. Kaikesta tuntui paistavan läpi, että yliopiston musiikkipuoli
on melko uusi koulutusohjelma. Omaa linjaa etsitään vielä. Yritetään olla hyvin
akateemisia, valitettavan usein taiteellisen kypsyttelyn kustannuksella.
Tuloksena sutaistuja esseitä ja puolivalmiita sivuinstrumenttitutkintoja. Toivottavasti
linja jossakin vaiheessa selkenee ja uskalletaan rohkeasti päättää, halutaanko
tuottaa taiteilijoita vai etnomusikologeja.
Yks upeimmista puolista Limerickin yliopistossa on
erilaisten vapaa-ajan aktiviteettien valtava määrä. Kerhoja ja klubeja löytyi
teatterista laskuvarjohyppyyn ja harrastusten kautta muodostuneet yhteisöt
tuntuivat kehittyvän tosi tiiviiksi. Itsekin löysin monet parhaista
kavereistani retkeilykerhon poluilta ja jousiammuntakerhon ampumaviivalta.
Upeita ihmisiä, upeita hetkiä!
Jousiammuntakerhosta muotoutui yksi tärkeimmistä kaveriporukoista! |
Minä ja muut
Kas niin, sitten lisää viisauksia, kun saan kerrankin
viisastella. Monesti sanotaan, että vaihto-opiskelu ja ulkomailla asuminen
tuovat esiin uusia piirteitä ihmisessä. Osittain näin varmasti onkin.
Totesinhan tämän ylipitkäksi paisuvan kirjoitelman alkupuolella itsekin
muuttuneeni vuoden aikana. Silti eniten hämmästelin sitä, että vaihto tuntui
korostavan kullekin ihmiselle ominaisia piirteitä. Hiljaiset hiljeni,
sosiaaliset antoi mennä, stressaajat stressasi vielä enemmän ja kotihiiret
viihtyi kämpillä. Voi olla, että paljon tästä ajatusmallista on vaan mun omaa
harhakuvaa. Itse kuitenkin huomasin ilmentäväni kaikkia luonteenpiirteitä
jollakin hassulla tavalla korostetusti. Olen stressaaja. Stressasin. Olen
koti-ihminen, joten päätin monesti jäädä päivän päätteeksi vaan kotiin, kun en
oikein tahtonut löytää energiaa mihinkään muuhun. Tarvitsen omaa aikaa, enkä
ikinä epäröinyt ottaa sitä, jos vähänkään siltä tuntui.
Parhaat synttärit! Viisi vierasta, viisi kansallisuutta! |
Olen nyt miettinyt, että olisko mun vaan pitänyt mennä
enemmän. Vaihtovuosi on kuitenkin niin ainutlaatuinen kokemus. Kyllähän mä siis
lähes kaikkiin kotibileisiin menin, jos vaan kutsuttiin, istuskelin kavereiden
kanssa pubeissa ja reissasin aina kun kalenteri ja budjetti antoi myöten.
Ikimuistoisia kokemuksia kertyi satoja, mutta silti sitä murehtii, olisiko
niitä voinut kertyä enemmän. Ehkä, mutta uskon olevani onnellinen ja
tyytyväinen näin. Yritin kuunnella itseäni ja toimia sen mukaan. Löysin omasta
mielestäni ihan hyvän keskitien, enkä kadu mitään. En vaihtais päivääkään.
Suruja ja stressiä tarttee, jotta ilot ja onnistumiset maistuis vieläkin
paremmalta. Enkä myöskään usko, että semmonen yhdeksän kuukauden hulabaloo olis
ollu mun juttu. I did it my way.
Vaalivalvojaiset marraskuussa. Obama voitti! |
Ihminen on sosiaalinen eläin. Eniten kaipaan jo nyt kaikkia
niitä ystäviä ja kavereita, jotka vuoden aikana opin tuntemaan. Viimeisinä
päivinä harmitti, että en pystynyt näkemään kaikkia tyyppejä kerralla, kun
kavereita oli löytynyt niin eri yhteyksistä. Oon huono pitämään yhteyttä, mutta
nyt on kyllä pakko ryhdistäytyä. Ystävien uskon kuitenkin olevan se kaikkein
tärkein juttu, joka vaihtovuodesta jäi perinnöksi. Kaiken kruunaa se, että
kontakteja on nyt lähes jokaiselle mantereelle. Tulevaisuudessa tämmöset
kaverit on varmasti korvaamattoman arvokkaita. Voi nenä…Nyt iski taas haikeus.
Älytöntä, kuinka paljon sitä voikaan ihmisiin kiintyä. Onneks te kaikki mun
ystävät täällä Suomessa ootte olemassa! Ootte vaan niin tärkeitä, vaikka se
tulee sanottua ihan liian harvoin.
Viimeistään tämän näyn edessä tajusin olevani taas kotona. Isä ja Pummi. |
Lopuksi
On semmonen olo, että pitäis osata sanoa jotain tosi
viisasta ja kaunista. Tässä sitä kuitenkin kirjoitellaan viimeistä päivitystä
vaihtariblogiin. Tästä blogistakin muodostui melko tärkeä väylä omien
ajatuksien ja tuntemuksien käsittelylle. Pahoittelut, jos joku koki mun
ainaisten vatvomisten lukemisen ärsyttäväksi. Ehkä muutamat kiitokset voisi
olla paikallaan. Ensinnäkin kiitos mun parhaille vanhemmille, jotka jakoi
rakkautta (ja rahaa) koko vuoden ajan! Oli ihanaa tietää, että vaikka kaikki
menis kuinka huonosti, aina on se vahvin back up olemassa. Kiitos myös korvaamattomalle
siskolleni Anskulle, joka Skype-irvistelyillään onnistui aina piristämään!
Kiitos kaikki mun ystävät ja kaverit Suomessa! Oli ihanaa ihan vaan vaihdella
kuulumisia ja höpötellä niitä näitä aina silloin tällöin. Kiitos Ben &
Jerry’s! Erityiskiitos kaikille niille, jotka oikeasti luki tätä blogia! :D
Siinäpä se. On aika. Olen onnellinen.
Viimeinen ilta. Kaikki parhaat tyypit musiikkilinjalta! |